Litku Klemetti: Ding ding dong

Luova Records

Litku Klemetti jos kuka osaa ammentaa innoitusta menneiden aikojen, ja erityisesti 70-luvun pop-rockin, musiikillisista aarreaitoista. Reilun vuoden takainen Taika tapahtuu -albumi retroili ja poppaili progeisissa vaatteissaan, joihin on nyt lähinnä haettu vain uusia leikkauksia. Ding ding dong onkin samaan aikaan tuttua ja turvallista Litkua, sekä sitä jotain ’hieman muuta’, jota jokainen artistin aiempikin albumi on tuonut muassaan.

Entä mitä täysin uutta kiekko sitten tarjoaa? Ei periaatteessa juuri mitään, mutta kuitenkin tämä taiten kudottu popin, rockin ja progen montaasi muistuttaa jostain merkittävästä teoksesta. Hei, onko tämä Litkun oma The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars? Hmm, kenties – ja vaikka yhtäläisyyksiä on toisinaan vaikea havaita, on albumeiden tematiikoissa, soundeissa ja keskushenkilöissä mielestäni samoja suuntaviivoja. Tietysti suomalaisilta syrjäkyliltä on matkaa maailman kuohuihin, mutta niin on myös Lontoon rähjäisiltä sivukujilta, jos asiaa lähtee pohtimaan.

Loungepoppia mukaileva Mielikuvitusleikki ja aiemmin jo sinkkuna julkaistu Keijukaisvalssi kuvaavat henkisten haasteiden kanssa painivaa yksilöä, joka löytää itsestään rohkeutta ja vahvuutta luomalla uuden persoonallisuuden. Kuulijalle tarjotaan samaan aikaan yksityiskohtaisia ja yleisiä huomiota, kahden eri puolen kertoessa maailmoistaan ja siinä samalla melko paljon toisistaankin. Aiheuttavatko päihteet hullaantumisen, vai onko kyse silkasta tunnekuohusta – patotumien ja itsensä kieltämisen väkivaltaiseksi äityvästä purkautumisesta? Ken tietää, eikä kuulijalle tuputeta mitään valmista vastausta.

Musiikillisesti Ding ding dong on kenties kauempana alku-uran punkista, mutta asenteensa puolesta uusi levy on mitä punkein. En jaksa enää twistata purkaa ahdistustaan ja ärtymystään menneisyyden taakoista kuin nuori Hector, kun taas Hirveä kesäinen ilta kaappaa iskelmistä tutut palaset ja sotkee ne kauniinrumaksi kuvaelmaksi. Ja juuri kaikkien rajojen puutehan oli punkin alkuidea, ei omiin kaavoihin, standardeihin ja muotoihin juuttuminen, joten Litku on yhä punk, vaikka balalaikkaa ei enää kuriteta menneiden päivien malliin.