Plan E: Best Kept Secret

Solardisk

Plan E:n sydän ja sielu on Solardiskiäkin pyörittänyt Jani Lehtosaari, joka saa projektinsa kolmannella kokopitkällä taustatukea kahdelta eri rumpalilta, Sir Luttiselta ja Heikki Haatajalta. Pääasiassa estradi on kuitenkin kaikesta muusta vastaavan Lehtosaaren hallussa. Basistina ja hivenen nyrjähtäneiden new wave/gootti -tunnelmien luojana Lehtosaari on mainio, mutta laulajana korkeintaan keskinkertainen. Aiemmin kuulemillani yksittäisillä Plan E –biiseillä laulu on toiminut suhteellisen hyvin – ei ylimaallisen vaikuttavasti, mutta kuitenkin elimellisenä osana musiikkia. Kokopitkän albumin puitteissa jutusteleva vokalisointi muuttuu kuitenkin puuduttavaksi riippakiveksi, jossa on 80-luvun goottilaulutradition kolkkoutta, mutta ei tippaakaan sen kohtalokkuudesta. Kitaroitahan Plan E:n levyillä ei ole tavannut olla lainkaan, eikä ole nytkään.

Välillä jopa Aavikkoa muistuttavilla muovisilla syntikkakuvioilla ja hiiviskelevillä rytmeillä silatussa musiikissa on kaikesta huolimatta oma ilmettä ja vallankin silloin kun Lehtosaari maustaa keitosta särötetymmillä bassokuvioilla, tulee tunnelmaan intensiteettiä ja särmää. Tavallaan Plan E:n musiikkia voisi kuvailla kieroksi ja pirulliseksi laivamuzakiksi välillä koomisen puolella käyvän laulun vain vahvistaessa vaikutelmaa. Henkilökohtaisesti on sanottava, että odotin Best Kept Secretiltä enemmän. Yksikään levyn biiseistä ei tavoita aiemmin kuulemieni Plan E -tuotosten vinosti virnistävää tenhoa ja erityisesti Lehtosaaren linjaus korostaa pelkästään musiikkinsa vieraannuttavia puolia ihmetyttää. Siltikin toivon, että valtavirran alla ja ulkopuolella kuplivista musiikkivirtauksista kiinnostuneet antaisivat Plan E:lle mahdollisuuden. Best Kept Secretin kansi muistuttaa muuten aiheensa puolesta ja kuvakulmallisestikin melko paljon Pink Floydin Echoes -kokoelman kantta. Lieneekö viite tarkoituksellinen?