Tropical Fuck Storm: Braindrops

Joyful Noise

Melko raflaavan nimen itselleen valinnut rockremmi Tropical Fuck Storm perustettiin vain kaksi vuotta sitten Australian Melbournessa, mutta Braindrops on jo värikkään kvartetin toinen pitkäsoitto. Nelikosta puolet, eli Gareth Liddiard ja Fiona Kitschin, ovat tuttuja muutama vuosi sitten telakalle siirtyneestä The Drones -orkesterista. Uudessa ryhmässä krediitit on jaettu tasan päävokalistin vastuun osuessa Liddiardille, Kitschinin hoidettavana on puolestaan levoton bassottelu, sekä satunnaiset lauluosuudet.

Yhtyeen toisen puoliskon muodostavat High Tensionin rumpali Lauren Hammel ja Harmonyn vokalisti Erica Dunn. Hammel on saanut hoitaakseen lyömäsoittimet ja siihen liittyvän konehuonetyön, kun taas Dunn vastaa kitarasta, kiippareista ja toisinaan myös laulusta. Yhdessä ryhmä on saanut kasaan uniikin, kummallisella tavalla vääntyneen ja muokkaantuneen soundin, kokeellisuuden sotkiessa niin popin kuin rockin perintötekijöitä.

Toisinaan betonimyllyyn viskatut lohkareet, möykyt ja murikat synnyttävät yhdessä mieltä jähmettäviä mestariteoksia, kuten vaikkapa jonnekin kosmopopin pinnan alle sukeltava The Planet of Straw Men, jossa kirskuvat kitarat astuvat selvemmin taustalle. Niin ikään rauhallisempi Desert Sands of Venus taiteilee myös stimuloivasti ja jos kaipaat lapion iskua kasvoihin, niin avaukseksi sijoitettu Paradise kolhii, tuuppii ja hurmaa piikikkäällä olemuksellaan.

Bändi suosii outoja ratkaisuja ja ’vääriltä’ vaikuttavia reittejä, mutta tästähän TFS:n touhussa tuntuu olevan jatkuvasti kyse. Soundeja murjotaan ja käperrytetään, kunnes ne ovat romahduksen partaalla. Liddiard vuoroin mumisee ja huutaa, eivätkä Dunn ja Kitschin säästä kitarisojaan, kun on aika huutaa. Toisaalta, kolmikko osaa kuiskia ja sopertaa myös yhdessä, miten kulloinenkin biisi vain heitä vaatii tekemään.

Maria 62 taitaa kaapata outouskisan ykköspokaalin ja Who’s My Eugene? poppaa rytminsä ympärillä ja venyneiden soundien kallistamat horisontit tekevät kokemuksesta mehukkaan happoisen. Tältähän voisi soundata vaikka grunge-versio Pink Floydista, Tai ehkä kyse ei olekaan viittauksesta Careful with That Axe, Eugene -raitaan, joka on mielestäni yksi klassisen Floydin unohdetuista helmistä.

Pohdin ja punnitsin pitkään neljän ja viiden tähden välillä, päätyen lopulta vähäisempään saaliseen. Miksi näin? Kyse on lopulta parista pikku asiasta kuten siitä, että yksikään raita ei nouse merkittävästi toisten ylle ja parissa numerossa on havaittavissa pientä tyhjäkäyntiä – tai ainakin allekirjoittanut tulkitsi asiat niin. Erilainen, haastava ja kiinnostava albumi silti yhtäkaikki. Rock ei kuole koskaan, kunhan tällaisia kokeilijoita vain riittää tulevaisuudessakin.