Tropical Fuck Storm: Braindrops

Joyful Noise

Melko raflaavan nimen itselleen valinnut rockremmi Tropical Fuck Storm perustettiin vain kaksi vuotta sitten Australian Melbournessa, mutta Braindrops on jo v�rikk��n kvartetin toinen pitk�soitto. Nelikosta puolet, eli Gareth Liddiard ja Fiona Kitschin, ovat tuttuja muutama vuosi sitten telakalle siirtyneest� The Drones -orkesterista. Uudessa ryhm�ss� krediitit on jaettu tasan p��vokalistin vastuun osuessa Liddiardille, Kitschinin hoidettavana on puolestaan levoton bassottelu, sek� satunnaiset lauluosuudet.

Yhtyeen toisen puoliskon muodostavat High Tensionin rumpali Lauren Hammel ja Harmonyn vokalisti Erica Dunn. Hammel on saanut hoitaakseen ly�m�soittimet ja siihen liittyv�n konehuonety�n, kun taas Dunn vastaa kitarasta, kiippareista ja toisinaan my�s laulusta. Yhdess� ryhm� on saanut kasaan uniikin, kummallisella tavalla v��ntyneen ja muokkaantuneen soundin, kokeellisuuden sotkiessa niin popin kuin rockin perint�tekij�it�.

Toisinaan betonimyllyyn viskatut lohkareet, m�ykyt ja murikat synnytt�v�t yhdess� mielt� j�hmett�vi� mestariteoksia, kuten vaikkapa jonnekin kosmopopin pinnan alle sukeltava The Planet of Straw Men, jossa kirskuvat kitarat astuvat selvemmin taustalle. Niin ik��n rauhallisempi Desert Sands of Venus taiteilee my�s stimuloivasti ja jos kaipaat lapion iskua kasvoihin, niin avaukseksi sijoitettu Paradise kolhii, tuuppii ja hurmaa piikikk��ll� olemuksellaan.

B�ndi suosii outoja ratkaisuja ja �v��rilt� vaikuttavia reittej�, mutta t�st�h�n TFS:n touhussa tuntuu olevan jatkuvasti kyse. Soundeja murjotaan ja k�perrytet��n, kunnes ne ovat romahduksen partaalla. Liddiard vuoroin mumisee ja huutaa, eiv�tk� Dunn ja Kitschin s��st� kitarisojaan, kun on aika huutaa. Toisaalta, kolmikko osaa kuiskia ja sopertaa my�s yhdess�, miten kulloinenkin biisi vain heit� vaatii tekem��n.

Maria 62 taitaa kaapata outouskisan ykk�spokaalin ja Who�s My Eugene? poppaa rytmins� ymp�rill� ja venyneiden soundien kallistamat horisontit tekev�t kokemuksesta mehukkaan happoisen. T�lt�h�n voisi soundata vaikka grunge-versio Pink Floydista, Tai ehk� kyse ei olekaan viittauksesta Careful with That Axe, Eugene -raitaan, joka on mielest�ni yksi klassisen Floydin unohdetuista helmist�.

Pohdin ja punnitsin pitk��n nelj�n ja viiden t�hden v�lill�, p��tyen lopulta v�h�isemp��n saaliseen. Miksi n�in? Kyse on lopulta parista pikku asiasta kuten siit�, ett� yksik��n raita ei nouse merkitt�v�sti toisten ylle ja parissa numerossa on havaittavissa pient� tyhj�k�ynti� � tai ainakin allekirjoittanut tulkitsi asiat niin. Erilainen, haastava ja kiinnostava albumi silti yht�kaikki. Rock ei kuole koskaan, kunhan t�llaisia kokeilijoita vain riitt�� tulevaisuudessakin.