Jessi Frey: Villainess

Frey Enterprises

Jessi Frey käynnisti Velcran jälkeisen musiikkielämänsä erittäin verkkaisesti, mutta kiireettömän työn lopputulos onkin sitten sanalla sanoen täydellinen. Debyyttisooloalbumia edeltäneet sinkut ovat vuoden alusta lähtien pohjustaneet tulevaa ja näistä etenkin nimikappale Villainess antoi jo kunnon myrskyvaroituksen.

Taakse ovat jääneet Velcran vuosista tutut aggressiiviset huudot ja kitaravallit, Freyn vokalisoinnin lähennellessä tätä nykyä monin paikoin kuiskailua. Mikäli menneestä haluaa etsiä vertailukohtaa, niin eniten debyyttialbumi muistuttaakin 12 vuoden takaista Hadalia, joka onkin yhä mielestäni se Velcran kypsin, vahvin ja moniulotteisin pitkäsoitto.

Mikäli satut kuulumaan niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka ehtivät hankkimaan itselleen levyn vinyylipainoksen voit nauttia LP:n puolijaosta. Villainessin tarttuvat sinkut kun on pinottu suoraan A-puolen avaajiksi, mikä on tuttua synapopin kasariajoista. Dark Heart tuikkii spektrin täyteläisimpiä värejä Depeche Moden 80- ja 90-luvun taitteen mestarillisella otteella ja The Blue Pill syventää entisestään kyseistä suuntaa. Valintatarinahan on tuttu useammasta yhteydestä ja sinisen pillerin rauhoittava vaikutus kävi tutuksi mm. The Matrixin kautta, sillä kuka sitä nyt kolkossa todellisuudessa haluaisi rypeä?

Tutut sinkut muodostavat kuitenkin vain alle puolet albumin annista ja kiekon ’uusi enemmistö’ tarjoaa vähintäänkin yhtä monta positiivista yllätystä. Tahdillaan junttaavat Rich Happy Not ja Addict Nation tipauttavat lämpömittarin neulaa muutaman asteen, elektronisen äänipaletin muodostaessa entistäkin selvemmän heijastuspinnan Freyn pehmeälle mutta samaan aikaan vahvalle äänelle. Modernit soundit ja 80-luvun lopun vaikutteet sekoittuvat, muuntuvat ja täydentyvät kasvaen näissä kehyksissä joksikin, joka kuulostaa vain ja ainoastaan nykyhetken Jessille.

Kill Them With Kindness viskoo puolestaan pop-koukkuaan rohkeasti halki korkeampien äänirakenteiden ja jälleen uuden kulman asioihin löytää rytmeillään leikittelevä I Want to Be Evil, joka silmäilee jo julkeasti idemmäs sekä etelämmäs. Näin kovassa seurassa albumin sulkeva In These Shoes on jo vaarassa jäädä seinäruusuksi, mutta pari taiten sijoitettua kosketinkoukkua ja aavistuksenomaista siltaa Violatorin suuntaan nostavat myös viimeisen luvun samaan kastiin muun materiaalin kanssa.

Ei täyteraitoja, ei harha-askeleita, ei kuolleita hetkiä. Eli täyden viiden tähden albumi, joka tulee toimimaan merkkipaaluna tummemman synapopin saralla tästä eteenpäin.