Pyhimys & Saimaa: Olisinpa täällä

Pepe Willbergin uran pelastanut Saimaa on ensimmäistä kertaa ajankohtaisen menestysartistin völjyssä. Samalla Olisinpa täällä on ainakin paperilla isoin musiikillinen loikka bändille: sinfonista poppia, instrumentaalijazzia, tietokonemusiikkia ja progressiivista rockia aiemmin koukeroinut Saimaa on ottanut solistikseen puhdasverisen hiphop-artistin.

Tai loikka ja loikka. Saimaa soittaa periaatteessa instrumentaalista luomuprogea 1970-lukuisilla sovituksilla, kuten ennenkin. Oma taitonsa on saada Pyhimys sovitetuksi tähän yhtälöön. Siis ainakin teoriassa toisesta musiikillisesta maailmasta saapuva artisti, jonka vaatimattomat kuusi Emma-patsasta helmikuussa 2019 eivät ehtineet tuottaa rimakauhua Saimaan pääjehulle Matti Mikkolalle. Yhteislevy oli nimittäin siinä vaiheessa jo maalisuoralla.

Hip hopin ja rockin yhdistämisellä on pitkät perinteet jo Run–D.M.C:n ja Aerosmithin 1980-luvun yhteistyöstä lähtien. Saimaan ytimessä olevat soundit ovat kuitenkin vielä kauempaa. Edes etäisesti läheisin musiikillinen vertailukohta onkin Asan muutaman vuoden takainen Love, jolla artisti hiipi liiankin kohteliaana vieraana Love Recordsin arkistoa sämpläten.

Vaikka niin sanotut superyhtyeet ovat maailman sivu taitaneet epäonnistumisen jalon taidon, Pyhimys ja Saimaa onnistuvat taivaaseen kirjoitetussa liitossaan komeasti. Ensimmäisillä kuunteluilla palaset tuntuvat irrallisilta, mutta toistojen määrä saa asiat näyttämään toista. Samalla valkenee, että Olisinpa täällä on häpeilemätön pop-levy, ja pop-estetiikan kontekstissa sitä pitäisi myös tarkastella. Kuvaavaa onkin, että Saimaan instrumentaalijamitteluun ja Pyhimyksen tajunnanvirtaan perustuva Suoritetaan lottoarvonta on ainoa esitys, joka ei istu kokonaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että juuri sen kaltaista lopputulosta tältä yhteistyöltä olisi etukäteen odottanut.