Antimatter: Lights Out

Strangelight

Antimatter vaalii toisellakin julkaisullaan lakonista minimalismia. Pohjan johtoajatukselleen Duncan Pattersonin ja Mike Mossin duo rakentaa hienovaraisista elektro- ja ambient -vaikutteista. Kokonaisuutta määrittää voimakkaasti yhdessä vaiheessa Anatheman pääbiisintekijäksi kohonneen Duncan Pattersonin mielenkiintoinen, ristiriitainenkin persoona. Pattersonin musiikkiteollisuuden mekanismeja kohtaan tuntema kammo korostaa entisestään musiikin syrjäänvetäytyvää luonnetta. Pitkitetyllä sireenien ulvonnalla alkava Lights Out on jollakin oudolla tavalla yhtä aikaa rauhoittava ja täysin lohduton levy. Suurimpiin muutoksiin viimevuotiseen Saviour -debyyttiin nähden kuuluu Mike Mossin vokaaliosuuksien lisääminen Michelle Richfieldin ja Hayley Windsorin huolehtiessa edelleen eteerisistä naislauluista.

Vaaniskelevan tunnelman luonnissa Antimatter onnistuu tyylipuhtaasti. Yleisilmettä vaivaa kuitenkin ilmeetön totisuus, joka saavuttaa aika ajoin melko tragikoomisiakin sävyjä. Expire -kappaleen loputtomiin hoettu Final solution –mantra alkaa melkein jo ärsyttää. Selviäisi se vähemmälläkin ja...olkoon, en malta olla saivartelematta: Mikähän “viimeinen ratkaisu“ mahtaa olla kyseessä kylmän ja värittömän äänen mutistessa moisia? Erotaan töistä ja muutetaan Suomen Lappiin narraamaan taimenia? Noh, kärjistyksellä hain lähinnä sitä, että mahtavien kykyjensä vastapainoksi Antimatter rajoittaa turhaan itse itseään pitämällä näkökulmansa yksiulotteisena. Moitteitta ei selviä kyllä toimittajakuntakaan: Anatheman ja Antimatterin vuodesta toiseen jatkuvat vertailut Pink Floydiin ovat ehkä sinällään perusteltuja, mutta kertovat lopulta enemmänkin esittäjiensä laiskuudesta kuin vallitsevasta tilanteesta. Lights Outinkin juuret ovat ennen kaikkea syvällä ambientin perinteessä.