Hollis Brown: Ozone Park

Mascot

New Yorkin Queensista kotoisin oleva Hollis Brown on saanut nimensä Bob Dylanin Ballad of Hollis Brown -biisin innoittamana. Kuinka ollakaan ryhmä soittaa americanan, roots rockin ja modernimman amerikkalaisen indie rockin sekoitusta, eli bändi ei varsinaisesti ole ajan sykkeen keskiössä ainakaan tällä hetkellä.

Jos mestari Dylania pitää optimipisteenä, on Hollis Brown saanut aikaiseksi jo mukavasti. Esikoisalbumin ilmestyttyä vuosikymmen sitten ryhmä on työskennellyt sykleissä, jokaisen uuden pitkäsoiton ottaessa aikansa syntyä. Ozone Parkin kirjoittaminen ja kasaaminen on ollut mitä selvimmin hidasta ja perusteellista, etenkin kun yhtye on samalla ruuvannut soundiaan aiempaa ajattomammaksi ja selkeämmäksi. Poissa ovat ns. modernin rockin piirteet, jotka kuitenkin ikääntyisivät jo muutamassa vuodessa ja tilalle on tullut 60-luvun alkutekijöistä kasvanut americana, joka onkin bändin voima ja peruskallio.

Sinkkubiiseistä etenkin She Don’t Love Me Now ja vielä tätäkin hitikkäämpi Do Me Right ovat puhdasta kultaa, enkä löydä mitään vikaa loppupuolelle sijoitetusta The Way She Does It -helmestä. Väkevän alun ja vakuuttavan lopun välillä albumi ajelehtii kuitenkin pahasti sivusuuntaan. Tai ainakaan itse en keksinyt mitään järkevää selitystä After the Firen kaltaisen tarpeettoman välisoiton mukaan kelpuuttamiseen. Ja pari tuota seurannutta täyteraitaa olisi myös kannattanut heivata laidan ylitse, vaikka sitten senkin uhalla että kasassa olisi ollut vain EP-levy.