Ruotomieli: Born in The O.Y.S.

Secret Entertainment

Niin se aika vaan rullaa eteenpäin ja Ruotomielikin viettää jo 20-vuotisjuhliaan. Kyllähän se alkuvoimaisen rockin jalostuminen aikansa tietysti otti, mutta uskallan nostaa tässä vaiheessa muutaman vuoden takaisen Jytisevä voima -pitkäsoiton jo modernien suomalaisten rock-klassikoiden joukkoon. Eikä ryhmän touhuissa ole havaittavissa minkäänlaisia setääntymisen merkkejä, kuten keväinen Heavyklassikko – Meidät on tehty katoamaan -sinkku jo kiistatta osoitti.

Tuhtia rock’n’rollia punk-asenteella ja ehkä hiukan glamin tuhruista kimallettakin 70-lukulaisella meiningillä, kaava on kieltämättä vanha ja tuttu, mutta vain tulokset merkitsevät ja tulostaululla Ruotomieli nousee jälleen omalle tasolleen. Otetaanpa tuosta vaikka Kesäero. Nyt!, jossa exäksi jäävälle beibille näytetään ovea rinta rottingilla. Uhoa on mukana, kuten rockissa pitääkin olla, mutta tarinaan löydetään myös tuoretta kulmaa ja myrkyt osataan annostella oikein. Yksinäisyyden alasinta hartioiden yllä kannatteleva Yksin on astetta punkimpi numero, jolla Ruotomieli ottaa samalla ovelasti kantaa tinderlandian luomaan yksinäisten universumiin. Olemmeko nyt enemmän yksin kuin koskaan aiemmin?

Ruotomieli on kautta 20-vuotisen historiansa ollut ensisijaisesti kitararock-yhtye ja juuri kitarat saavat jälleen paistatella parrasvaloissa, vaikka rollauksen mukana soi myös kovilla käsillä soitetut koskettimet. Aidon rock’n’roll äänen omaava kitaristi-vokalisti J. Aslak Räsänen pääsee pohtimaan myös omia hautajaisiaan, kun Jannen Hautajaiset taustoittaa tulevia bileitä joissa soi mm. Motörhead ja Queen. Kukapa meistä ei haluaisi päästä vilkaisemaan omiin multausjuhliinsa, etenkin kun luvassa kun ykkösluokan rälläysbileet?

Born in The O.Y.S. jatkaa tutuilla melskausurilla, mikä taatusti nostaa yleisön kollektiivisia nyrkkejä ilmaan, jos toisaalta se samalla ärsyttää toisia. Ei kuitenkaan mitään niin perinteistä, etteikö bändi myös availisi itselleen uusia karmeja kohti tulevaa, jos kyse onkin enemmän pienistä lisistä kuin mistään suuremmista linjanmuutoksista. Kiekon sulkeva Kuristusote postpunkkailee päälle seitsemänminuuttisena mammuttina ja avaa psykedeelisten rocktaivaiden portit, saattaen kuulijan tilanteeseen jossa albumi kannattaa vain soittaa uudelleen alusta. Ja uudelleen, ja uudelleen.