Samuli Putro: Pienet rukoukset

Samuliputrous on merkillinen ilmiö. Kyyninen ja hauras ääni. Lauluntekijä, joka suosii mollisointuja. Ja tällä reseptillä hän saa kuulijan rauhoittumaan ja unohtamaan maailman melskeen. Tällä kertaa juju taitaa olla minimalistisen ja jopa lapsenmielisen äänimaiseman ja tekstien kontrastissa, joka tuo arkirealismiin fantasian sävyjä. Tavallaan Pienet rukoukset on suomalaisen pop-musiikin vastine Aki Kaurismäen palkitulle Le Havre -elokuvalle: Samuli Putron laulut hehkuvat klaffivirheiltä kalskahtavaa tahallista epärealismia mitä arkisimmassa miljöössä.

Taiteilija ei ole liiemmin muuttanut musiikkinsa ydintä vuosien varrella, mutta on kuitenkin ottanut uusia elementtejä sovituksiinsa ja laulujen tunnelmiin. Nyt mennään näennäisesti hillityllä ja albumin nimen mukaisesti pienellä linjalla, mutta juuri se antaa mahdollisuuden vierailla salakavalasti rikkaammassa maailmassa kuin kuulija aavistaakaan.

Tuttua on myös heikkous ja avuttomuus laulujen teemoissa. Äärimmillään laulun keski-ikäinen minähenkilö sekoittaa jopa rakkauden seksiin, mikä aiheutti ainakin tässä kuulijassa spontaanin repeämisen. Ja sitten on niitä rivejä, jotka tekevät Putrosta Putron: kun se mitä jää sanomatta on isompaa kuin mitä sanotaan. Minä katson sinua / sinä katsot minuun.

Putro on tällä levyllä parhaimmillaan nimenomaan hauraankauneissa balladeissa. Metrotunneliin maalaa tarkkanäköisesti uutuudenviehätystä ja -järkytystä. Nimikappale Pienet rukoukset tuo roskia silmiin ja Tuolla lentää pääskysiä -päätösraita pysäyttää maailman hattaranmakuiseksi pilvilinnatirkistelyksi ilman pienintäkään korniuden vaaraa. Yhteissumma on kuitenkin tuttu ilmiö Putron aiemmilta levyiltä: albumin kaikkia lauluja eivät pelasta edes pienet rukoukset.