Sakea Ilta: Ei palvota surua

Omakustanne

Minkälainen voisi olla Sakea Ilta? Onko se kenties ravintolassa vietetty alkoholinhuuruinen kokemusputki, vai myllertävien tunteiden hämmentämä mielikuvatilkkutäkki arjen päiväunien yllä? Otsakkeen tai nimen voi mielestäni katsoa olevan osuva, kun sen luomista mielikuvista löytyy rajojen sijaan rajattomuutta.

Itselleen siis sangen vahvan nimen valinnut Jyväskyläläinen Sakea Ilta on suomenkielistä poprockia takova ryhmä, jonka napsakoissa biiseissä ja runsaasti kurveja tarjoavissa tarinoissa nimenomaan rajattomuus esiintyy merkittävässä roolissa. Ringan pistävä laulu ja Roopen rapea kitara ovat kieltämättä autenttisia, Eetun basson ja Eliaksen rumpujen kulkiessa myös samaan aikaan suoraviivaisilla ja silti niin koukeroisilla poluilla.

Nelihenkisen yhtyeen soitto kulkeekin terhakkaasti raiteillaan ja roisi rock on samaan aikaan popahtavan kevyttä ja riittävän tuhtia. Kitarasta kiskotut riffit ja polveilevat laulumelodiat avaavat yllättäviä ovia, kuten vaikkapa hitikkäissä Mitäpä siinä, Noita päiviä ja Bucket List -kappaleissa, joista monet olisivat sovittaneet simppelimmät versiot radiosoiton pilke silmissä.

Sakea Ilta ei kuitenkaan välitä aidan matalimmista kohdista, mikä tekeekin albumista alati kuuntelussa kasvavan pikkuihmeen. Kellarin kolosta huuteleva Kattoterassi sotkee vesiä muodollaan ja svengaavalla protestoinnillaan, eikä rohkeasti avaukseksi sijoitettu Irvikuva ole ainakaan biisijoukon simppelein siivu. Entä mistä joikaamista(?) ja viidakon rytmejä toisiinsa sekoitteleva Villinainen sitten kertoo? En minä tiedä, mutta haluaisin kyllä tulla kaapatuksi tekstin villi-ihmisen kanssaan samaan puuhun.

Yhtyeellä on myös toinen, huomattavasti seesteisempi puolensa. Tuuli puhaltaa leppoisasti lähellä folkpopin lehtoja ja hieman yllättäenkin jo kolmen minuutin tuolla puolen loppuva Lunta on soundeiltaan virkistävän pehmeä pala joukossa. Silmäkulman saattaa kostuttaa myös Meren ääri, jolla bändin vaimennettu äänimaisema piirtää karunkaunista kuvaa, Tiimalasin melankolisen hiekan valuessa hiljalleen pois.

Ei tämä mikä täydellinen levy ole, mutta kun loppuvuodesta on taas aika pohtia vuoden vahvimpia tulokkaita ja positiivisimpia yllätyksiä, niin uskon Sakea Ilta -orkesterin nimen nousevan esille.