Richard Reed Parry: Quiet River of Dust Vol. 2 - That Side of the River

Anti-

Kanadalainen multi-instrumentalisti Richard Reed Parry julkaisi melko tarkkaan yhdeksän kuukautta sitten, eli syyspäiväntasauksen tienoilla, Quiet River of Dust Vol. 1 - This Side of the River -albuminsa. Jo tuolloin oli tiedossa, että kokonaisuuden toinen puolisko ilmestyisi toisella puolella vuotta, ja tässä se nyt on: ensimmäisen osan täydentävä toinen luku, näin kesäpäivänseisauksen kunniaksi.

Tällä erää raitoja on kymmenen, kokonaismitan asettuessa lähelle kolmea varttia. Albumi on osissaan ja kokonaisuudessa asteen perinteisempi ja ehkä himpun ’helpompi’, kuin enemmän taiderockin puolelle kurotellut sisaruksensa, mutta ollaan tässä silti yhä melko kaukana valtavirran poprockista. Seesteisyys, rauhallisuus ja pitkäjänteisyys ovat edelleen keskeisiä periaatteita, jotka ohjaavat Parryn musiikkia. Luvassa ei siis ole massiivisia rytmejä ja kirskuvia sähkökitaroita, koska kappaleiden sisuksia luodataan herkin käsin, vaimeammin äänin ja uneliain vokaalein. Tomujoki ei myrskyä ja kuohu, vaan kulkee uomassaan tyytyväisenä, lempeänä ja oman rauhansa hyväksyneenä.

Vaimeudellaan taiturimaisesti pelaava Lost in the Waves muistuttaa muodoltaan selvimmin emobändi Arcade Firen tekemisistä, eikä albumin jälkimmäiselle puolelle sijoitettu Throw a Cup of Water olisi sekään irvistänyt AF:n äänitteellä. Onneksi voin todeta, että nämä numerot eivät ole Parryn soolokiekon upeimpia hetkiä, vaan multi-instrumentalisti on löytänyt aivan toisenlaisia paikkoja musiikkinsa mikä-mikä-maasta. Rohkeus, uteliaisuus ja peräänantamattomuus ovatkin niitä termejä, joilla Parryn etsintää voisi osuvimmin luonnehtia.

In a Moment edustaa sitä uudenlaista poprockin lajia, jossa tutut rakenteet voidaan pirstoa ja silti lopputulos on mystisen vetovoimainen. Reilusti päälle 8-minuuttinen Where Did I Go puolestaan tutkii sielunsa syvyyksiä lähestulkoon rukousmaisesti, sisäisten renkaiden limittyessä toisiinsa ja saadessa toisistaan voimaa. Aikajanan vastakkaisessa päässä Heaven For Meg kulutetaan loppuun vain reilussa kahdessa minuutissa, mutta vielä lyhyemmän ja sopivasti johnlennonmaisen A Few Last Thingsin kera näistä luonnosmaisista vedoista kasvaa omanlaisensa kaksoisjärjestelmä, jossa jokainen pieninkin murikka on paikoillaan. Ja kun tästä suoraan jatkuva Long Way Back pääsee kunnolla vauhtiin, on albumin loppu mitä loisteliain.

En väitä ymmärtäväni kaikkia Parryn ideoita, ratkaisuja ja tavoitteita, mutta yhtä kaikki: lopputulos täydentää ensimmäistä osaa, avaa uusia ovia musiikin loputtomassa maailmassa ja tuo rauhaa elämän hiljaisempiin hetkiin.