Wolmari: Wolmari

Presence Records

Ohralta itselleen nimen saanut Wolmari on suomalainen trio, joka perustettiin vuonna 2015. Bändin itsensä mukana nimetty debyyttialbumi on konstikas sekoitus progen ja folkin kanssa hämmennettyä poprockia, joka toisinaan yltää jopa uusklassisiin sfääreihin saakka.

Kokoonpanon kaikki kolme jäsentä soittavat koskettimia, Petri Lindströmin hallitessa lisäksi basson salat. Matti Kervinen osallistuu lauluun ja vastaa akustisista kitaroista, Pasi Koivun keskittyessä ainoastaan kiippareihin. Kukin herroista on monissa liemissä käytettyjä konkareita, joita studion puolella on avustanut melkoinen joukko muita muusikoita.

Lähdetään kuitenkin liikkeelle trion omin voimin luomista instrumentaaliraidoista, joita levyltä löytyy kolme kappaletta. Wolmari I on intromainen startti, joka kevein kosketinäänin ja syvemmin, urkumaisin soundein johdattaa kuulijan Wolmarin maailmaan. Albumin vastakkaisessa päässä Kaivon silmä tuijottaa koskettimineen puolestaan avaruuden äärettömyyteen, 70-luvun sci-fi leffojen ääniraitojen noustessa mieleen. Ja sanon tämän siis pelkästään positiivisessa mielessä, sillä upea outro on numero paikallaan. Keskemmältä levyä löytyy Onkapannu, twinpeaksmaista pahaenteisyyttä ja katedraalimaista jylhyyttä huokuva teos, jossa on vahva jako hämärään ja valoisaan puoleen – aivan kuten siellä killoissakin.

Vierailevista vokalisteista Timo Rautiainen on saanut laulettavakseen albumin mittavimman raidan, yli 11 minuutin mittaan yltävän Sarastus -folkutuilun, sekä levyn loppupuolella soivan Jos annat aamun tulla. Anssi Nykänen tekee upeaa työtä rumpali-perkussionistina, Samu Wuori soittaa sähkökitaraa säästeliäästi, ja Anu Wuori sekä Hannu Leiden kantavat omat kortensa kekoon lauluillaan. Vahvaa folk-tunnelmaa rikkoo sisaruksiaan eksoottisempi ja elokuvamaisempi Syvä jää, jossa Sonja Tiiron saksofoni pääsee myös briljeeraamaan Esa Kotilaisen haitarin rinnalla. Eihän siinä sitten enää sanoja tarvitakaan.

Useamman kokin työstämästä sopasta on sanottu ikäviäkin asioita, mutta tässä tapauksessa lisäykset ovat mielestäni palvelleet enimmäkseen suurempaa tarkoitusta ja kuvaa. Tuossa potretissa orgaaninen, psykedeelinen ja kiireetön progefolk kukoistaa vehmaana, kuin suomalainen ohrapelto. Omanaan, uniikkina ja ehdottomana.