Halla: Kaukaa tuolta

Omakustanne

Halla-yhtyeen perustamissanat lausuttiin jossain vaiheessa vuotta 2013, minkä jälkeen bändiltä on ilmestynyt ainakin yksi albumi ennen tätä Kaukaa tuolta -pitkäsoittoa. Uudella kiekollaan Halla antaa paljon ja pyrkii ehkä miellyttämään turhankin laajaa kenttää, mikä on johtanut epätasaiseen lopputulokseen. Tusinassa biisissä onkin joko pari raitaa liikaa tai liian vähän, ihan katsontakulman mukaan.

Hajanaisuus ilmenee positiivisena voimana Viidellä pennillä rokkikohkailussa ja Vaeltajan kevytjethrotullailussa. Makeahko Onni mahtailee hunajaisella balladikukkulalla, luoden hämmentäviä mielleyhtymiä Def Leppardin iisimpään laitaan, vaikka oikeastaan kahdella yhtyeellä ei ole mitään yhteistä. Näillä kappaleilla Hallan identiteetti haipuu ja bändi päästää itsensä tarpeettoman helpolla.

Vahvemmin omalla tontilla mellastavat countryrockässä Kun sä lähdit pois ja Palanen kultaa, jotka etsivät onneaan mystisen Amerikan loputtomilta mailta. Tätä suuntaa yhtyeen kannattaisikin tutkia mielestäni rohkeammin vastaisuudessa, etenkin kun amerikkalainen ja suomalainen osataan jo sulauttaa saumattomasti toisiinsa.

Albumin toinen vahva osa-alue on rehti rokkaus aavistuksenomaisella metallisuudella varustettuna. Kaukaa tuolta progerokkailee 70-luvun kevyessä yläusvassa koskettimineen kaikkineen ja Kyllikki Saaren hauta polkee isännän elkein jalkaa lattiaan alkuperäisen heavy rockin hengen mukaisesti. Liekö jälkimmäisestä innoituksensa saanut myös verihurmeinen Fiskars, jolla ryhmän bluesrockraketti sytyttää taivaat tuleen.

Kuten todettua: Kaukaa tuolta ei pysy oikein kasassa ja ehyestä albumikokonaisuudesta on vaikea puhua, mutta terävimmillään orkesteri kirjaimellisesti tappaa. Nyt siis lisää ja entistäkin rohkeammin, niin vain taivas on rajana.