Oskarin Gramofoni: 18m² mielentilaa

Omakustanne

Oskarin Gramofoni ilahdutti ja innoitti jo reilun kahden vuoden takaisella Minun demoni -kiekollaan, jonka epätasaisuus oli sellaista hellyttävää laatua. Tuolloin nuori yhtye ei ollut kyennyt täysin sulauttamaan Leevi and the Leavings ja Liekki -vaikutteitaan, eikä Junnu Vainion tarinankerrontaperintö ollut sekään löytänyt omaa paikkaansa vielä Oskarin tarjottimella.

Vuonna 2019 ’Oskarin Gramofonin tyypit’ ovat virittäneet suomipoprock-masiinansa aiempaa korkeampaan vireeseen, välttäen kuitenkin tarpeettoman kireyden ja suorat lainailut. Melankolia toimii lyriikoiden bensana ja kerosiinina, joka polttaa onnen taivaille runsaasti aukkoja ja pöräyttelee ukkospilviä arjen ylle. Tarinathan kertovat tietenkin elämän rypistyneemmistä hetkistä, sekä niistä aina niin karmeista parisuhdekarikoista, joissa kolhitaan henkilökohtaisten pursien pohjat pilalle. Lempi leiskuaa usein ja voimalla, mutta liekit tahtovat usein polttaa myös haaveunien nukkekodit poroksi, kuinkas muutenkaan.

Aiemmin jo sinkkuina ilmestyneet Deitti ja Hellittelynimiä ovat kelpo poppiksia, eikä niitä edeltävä Laastarikaan mikään hullumpi numero ole. Bändin soitto keinuu parhaimmillaan mukavasti, ja ryhmä osaa paiskoa kosketinkuorrutteista rokkiaan isommallakin vaihteella muistuttaen sopivasti muutamaakin kilpakumppaniaan.

Hitaampi Pakkomielle rikkoo sentään kaavaa jonkin verran, mutta Oskarin Gramofonin selvin ongelma on itsensä lainailu, minkä johdosta monet biisit muistuttavat tarpeettoman paljon toisiaan. Uskaliaampia ratkaisuja ja yllätyksiä tässä jääkin kaipaamaan, koska potentiaalia tuntuisi löytävän huomattavasti ikimuistettavammnkin lopputuloksen aikaansaamiseksi. Ryhmällä olisikin nyt todellinen kasvun paikka edessä.