Julkaistu: 20.05.2019
Arvostelija: Mika Roth
Mascot/ADA
Paul Gilbertin mittava ura on parinkin artikkelin arvoinen. Kaikkihan alkoi jo muinoin 80-luvun puolivälissä, kun hetken aikaa metallimarkkinoita järisytellyt Racer X tuli ja meni. Vuonna 1988 oli hardrockhirviö Mr. Bigin vuoro kolistella mestaruusliigan portteja, ja soololevyjäkin Gilbert on julkaissut vuodesta 1998 lähtien.
Aluksi Gilbert seikkaili soolokiekoillaan hard rockin eri puolilla, herran itsensä vastatessa monen muun puuhan lisäsi vokaaleista. Uudella vuosituhannella Gilbert on kuitenkin hiljalleen luopunut laulusta, instrumentaaliosuuksien vain kasvaessa ja kasvaessa levy levyltä. Freddie Nelsonin kanssa julkaistu United States pyristeli vielä tutkainta vastaan onnistuneesti, mutta tiluttelun voimaa ei kaiketi voi vain vastustaa. Ja tässä olisi sitten taas jälleen yksi Paul Gilbertin sooloinstrumentaalilevy.
Sanotaan että parhailla instrumentaalilevyillä ei edes huomaa laulun puutetta, koska kitaralla voi kertoa kaiken olennaisen ehkä jopa sanojakin kuvaavammin. Niin ehkä onkin joskus tilanne, mutta Behold Electric Guitarin miltei tunnin mittainen vyörytys on jo allekirjoittaneelle rahdun liikaa. Yngwie Malmsteen on kiistaton nero ja Steve Vain kosketuksessa on taikaa, mutta Gilbertin kirmailussa ei yksinkertaisesti vain ole aivan samaa liikevoimaa.
Musiikillisesti uusi kiekko on mitä suorin kunnianosoitus 70-luvun blues-fuusio-hard rockille, jossa eri teemojen välillä voidaan loikkia ja koskettimet saavat todellakin kuulua. Ei siis mitään uutta ja ihmeellistä, mutta perustasoa nyt sentään.
Hard rock -kitaristi jonka historiaan kuuluvat mm. Racer X ja Mr. Big -yhtyeet. Vuodesta 1998 lähtien Gilbert on julkaissut myös soololevyjään, joilla instrumentaaliosuudet ovat olleet kasvamaan päin.
Linkki:
paulgilbert.com
(Päivitetty 20.5.2019)
