Julkaistu: 04.12.2003
Arvostelija: Jari Jokirinne
Independiente
Radikaalia vasemmistolaispaatoksellisuutta yhdistettynä mahtipontiseen rokkaukseen. Barrikaadeille nousua ja nokkelia viittauksia poliittiseen historiaan ja kapinan lietsojiin. Amerikan Yhdysvallat avoimena vihankohteena ja tuottajana Dave Eringa. Kuulostaako kenties etäisesti tutulta? No, Manic Street Preachers on tismalleen samalla kaavalla tehnyt jo useammankin levyn. Järin omaperäiseksi Kinesis -yhtyettä ei voi siis kutsua, mutta poliittiset ja musiikilliset perusopintonsa on nelikko kuitenkin suorittanut vähintäänkin tyydyttävästi.
Helppoa tietä ei Kinesis ole missään nimessä lähtenyt tarpomaan. On muistettava että Manicsien, Rage Against The Machinen ja Billy Braggin lisäksi ei moni ole onnistunut naittamaan politiista manifestia tarpeeksi iskevään musiikilliseen muotoon. Iskevyydellä en tarkoita pelkkää volyymiä, luottaahan esim. Bragg ilmaisussaan pelkkään mies- ja kitara -yhdistelmään, vaan dynamiikan tajua ja musiikin mahdollisuutta alleviivata sanoman perillemenoa. Tässä yhdistelmässä Kinesis ei onnistu. Iskulausemittarin saa värähtämään ainoastaan …And The Obey, johon bändi on tarttuvan kertsin lisäksi saanut ujutettua varsin tehokasta punkmättöä.
Manicsmaisiin jousisovituksiin ei Kinesis -nelikon tulisi kajota – vokalisti Michael Bromley ei ole kovinkaan kaksinen tulkitsija ja myös bändin kevyet rahkeet paljastuvat hitaammissa kohdissa. Toivottavasti seuraavalla levyllä saamme nauttia pelkästään täydellä höyryllä paahtavasta Kinesis-yhtyeestä, sillä poliittisia päähänpotkija-agitaattoreita ei tässä kapitalismin valloittamassa maailmassa ole ikinä liikaa (Oho! Tämä levy taisi sittenkin tehdä tehtävänsä ja käännyttää minut puolelleen!)
