Bruce Springsteen: Springsteen on Broadway

Kun Bruce Springsteen nousee yleisön eteen stadioneilla ympäri maailmaa, alkaa tunteja kestävä egotrippi. Erittäin poikkeuksellinen sellainen. Springsteenin tripillä toisilleen tuntemattomat tuntevat yhteenkuuluvuutta. Konserteissa lauletaan, nauretaan ja joskus itketäänkin yhdessä. Kymmenien tuhansien ihmisten yhteisten kotibileiden seremoniamestari pitää huolen siitä, että homma ei luisu hänen käsistään, vaikka hän alati muuttaa näytelmän käsikirjoitusta lennosta.

Springsteen on Broadway on tämän täydellinen vastakohta. Etukäteen käsikirjoitettu esitys, joka toistui samanlaisena viitenä iltana viikossa yli vuoden ajan. Ei teatterilaivan kokoista, maailman parasta bändiä. Vain mies, kitara ja piano. Ja lukuisat, taiteilijapersoonalle ruumiinavauksen tekevät tarinat. Yhteistä on lopulta ainoastaan seurakunnan ylipappi, hänen konstailematon ja rehellinen läsnäolonsa.

Tällä kertaa oikeasti rehellinen, sillä seitsemänkymppisenä hän uskaltaa kertoa totuuden. Ei Bruce Springsteen ole yhtään sen todellisempi hahmo kuin Ziggy Stardust. Bruce Springsteen on Bruce Springsteenin luoma kuvitteellinen hahmo omasta isästään. Oikean Bruce Springsteenin lapsuuden ja nuoruuden New Jerseyssä ja sen ankeassa pikkukaupungissa ei ole mitään romantisoitavaa. Eikä mies joka kuvaa autoilun vapautta viiltävän tarkkanäköisesti ollut yli parikymppisenäkään ajanut metriäkään autolla - tai edes tiennyt miten sitä ajetaan.

Toisin kuin kenties taikureilla, tempun paljastaminen ei vie Springsteenin huijauksesta taikaa. Paikan päällä tämä Broadway-esitys on ollut takuulla erityislaatuinen - jo pelkästään siitä syystä, että se oli ensimmäinen laatuaan maailmassa. Suoratoistovideopalvelusta löytyvä versiokin on erinomainen, ja vaikka ilman kuvaa osa lumouksesta haihtuu, on tämä tupla-albumikin varsin hyvä.

“Pomon” muistelmiin (Born to Run, 2016) perustuva show valitsee kappaleet kuin itsestään, tarinan ehdoilla. Silmänkääntötempuista ovelimpana mies, joka on samassa show’ssa paljastanut olevansa huijari, viilaa kuulijaa kerkeämättä linssiin, lisäämällä värikynää tarinoihin siten kuin se parhaiten draamaa palvelee. Jos tästä välittää (jos sen edes oivaltaa), se saattaa ärsyttää. Mutta samalla Springsteen tarjoaa tirkistelyreiän oman taiteensa syntyyn tavalla, johon ei ole pystynyt kukaan koskaan aikaisemmin.