George Benson: Walking to New Orleans

Mascot

Yhdysvaltalainen George Benson on jazz-kitaristi pitkällä, runsaalla ja ansiokkaalla historialla. Walking to New Orleans on järjestyksessään 45 Bensonin albumi, ja tällä erää mestari tekee kunniaa kahdelle muulle mestarille, jotka kumpikin ovat siirtyneet ajasta iäisyyteen. Fats Domino on tyyliltään Bensonille kenties se luonnollisempi versiointikohde ja peili, mutta kyllähän herra saa luotua myös Chuck Berryn siivuihin omanlaistaan hohtoa ja loistoa.

Berryn Nadine (Is It You?) on minkä tahansa kiekon avaajana vahva veto, eikä tämä kevyesti pehmennetty ja jalostettu näkemys hitistä ole mitenkään vesitetty versio. Berryn muista numeroista Memphis, Tennessee on tietysti itsessään jo melkoinen testi, ja omaan makuuni istuukin kyllä paremmin Ian Gillan & The Javelinsin versio samaisesta siivusta. Vinhasti vipeltävä You Can’t Catch Me istuu sen sijaan Bensonin pirtaan ongelmitta, nopeiden sormien ja soljuvan laulun selättäessä miltei alkuperäisenkin tallenteen.

Dominon tuotannosta poimituista helmistä ehdoton ykkönen on Ain’t That a Shame, johon saadaan ladattua aimo annos dynamiikkaa ja draamaa. I Hear You Knockin’ onkin sitten huomattavasti kiharaisempi tapaus. Alkuun tämä jalkojaan laahaava numero kun vaikutti täysin pöpelikköön kolahtavalta muotopuolelta, mutta torvet, naislaulajat taustalla sekä Kevin McKendreen piano tekevät yhdessä taikojaan. Muut Dominon numerot jäävät harmillisen persoonattomiksi numeroiksi, aivan kuin Benson kunnioittaisi kohdettaan näissä osin jo liiaksikin.

Alkuperäinen on tietysti aina alkuperäinen, mutta Benson osaa jo silkalla kokemuksellaan ja näkemyksellään rikastuttaa vanhoja viisuja siinä määrin, että levyä voi suositella kaikille alkuperäisen rockin ystäville.