Julkaistu: 02.12.2003
Arvostelija: Mika Roth
Neurotic
Tanskalainen Corpus Mortale on kymmenen vuoden ajan etsinyt kahta asiaa; pysyvää kitaristi paria ja levytys-sopimusta. Nyt vihdoin tuo jälkimmäinen toive on toteutunut, kun Neurotic Records sainasi tanskalais-ryhmän. Näin vuoden vaihteessa 2002-2003 Starstruck studioilla äänitetty debyyttilevy on viimein julkaistu, ja bändi on saavuttanut työvoiton vastoinkäymisistään – vaikka toisen kitaristin tontti on jälleen avoinna.
Koska nykyinen kolmikko on ehtinyt veivaamaan brutaalia deathiaan jo vuosia ei levyllä löydy lastentauteja. Vajaan 40 minuutin mittainen matka halki mureiden riffien ja matalan mörinän on täten erittäin takuuvarma trippi, joka alkaa Mass Funeral Pyren wanhan liiton jyräyksellä. Niin soundeista kuin kappaleen rakenteestakin on kuultavissa bändin vaikutteet, jotka johtavat sinne 80-luvun lopun kulta-aikoihin. Biisien sovitukset ovat idearikkaita, ja pieniin yksityiskohtiin on jaksettu kiinnittää huomiota. Niin riffit kuin melodianpätkätkin ovat laatutavaraa vaikkeivat rajakiviä kaadakaan. Soundit ovat kautta linjan kohdallaan ja bändin itsensä sekä Anders Lundermarkin tuotantojälki on vakuuttavaa.
Vertailukohdaksi nousee helposti myöskin tanskanmaalta ponnistava death-pumppu Iniquity, johon Corpus Mortalella on ollut halki vuosien kytköksiä samojen soittajien kautta. Siinä missä Iniquity on etenkin viime vuosina uskonut kaahauksen kaiken kattavaan voimaan, on Corpus Mortale antanut vauhdin toimia vain mausteena – ja tämä nostaakin ryhmän keskinkertaisuuden soilta vakaammalle kalliolle. Vaikka vauhti hetkittäin onkin melkoista, ovat ne hitaammat pätkät se tarvittava ripaus vaihteluvuutta. Kannuttelija Nicholas Mascholn osoittautuu monipuoliseksi kapulan heiluttelijaksi, ja yhteensoitto vokalisti/basisti Martin Rosendahlin sekä kitarasti Roar Christoffersenin kanssa on saumatonta. Ainoa rutisemisen aihe löytyy oikeastaan Rosendahlin örinän yksipuolisuudesta sillä pienikin vaihtelu äänenkorkeudessa olisi antanut huomattavasti lisäsyvyyttä vokaaleihin.
Kymmenen varsinaisen biisin seassa on kaksi instrumentaalia, joista etenkin jälkimmäisenä kuultava lyhyt Tragical Art hyppää kaikkine keskiaika-vaikutteineen hieman ruudusta ulos. Loppuun on laitettu vielä nimeämätön vajaa pariminuuttinen ’bonus-raita’, joka on ihan hauska loppukiskaisu – vaikkei mitään uutta enää tarjoakaan. Kaiken kaikkiaan tässä on kasassa levyllinen vanhan koulukunnan örinä deathia, joka ei häpeile hyllyssä vanhempienkaan studiojyrien seurassa.
