Tapani Rinne: Radioton

Aani

Tapani Rinne on muuttunut hyvällä ja rakentavalla tavalla luotettavaksi artistiksi, joka osaa yhdistellä ambientin, jazzin ja kokeellisen popin eri puoli toisiinsa aina mitä yllättävimmin tavoin. Vuosien saatossa olen onnekseni saanut ihastella ja kunnioittaa sitä työtä, jota tämä suomalaisen musiikin Brian Eno on tehnyt erityisesti ns. kokeellisemman musiikin saralla. RinneRadion Stark-albumi ja Teho Majamäen kanssa luotu Inside the Temple ovat allekirjoittaneen mielestä kumpikin aution saaren levyjä, jotka ovat vain kasvaneet ajan myötä.

Niinpä kun sain käsiini (tai tässä tapauksessa digitaalisiin ulottuvuuksiini) Radioton-albumin, olin heti kättelyssä innoissani. Tällä erää kappaleita löytyy kuusi ja ne ovat kaikki instrumentaaleja, joilla Rinteen bassoklarinetti saa soida vapaana ja ahdistamattomana. Tietenkin mies päästää myös hieman ääniä tutusta saksofonistaan, mutta nyt – hieman yllättäenkin – sakspiippu on raskaasti sivuroolissa. Ambientin lähelle asettuvat taustat on luotu eteerisiksi käyttämällä mitä luultavimmin konevoimaa, mutta kaikesta huokuu orgaanisuus, elämä, tässä pienessä hetkessä viipyminen.

Rinne itse kertoo tavoitelleensa kiireettömyyttä ja suoranaisen taustamusiikin luomista, mutta edellä mainitun Brian Enon hengessä taustamusiikin ei todellakaan tarvitse olla millään tavoin merkityksetöntä tai vähäistä. Rinne osaakin työntää musiikkinsa hiljaisuuden partaalle siten, että jokainen ääni todella merkitsee jotain. Nyt pelaa rohkeimmin hiljaisuuden kanssa vuorottelulla, kun taas Irisin vinkuvat taustat kuvastavat kenties jonkinlaista avaruuden ääretöntä hiljaisuutta – tyhjyyttä, joka on kaikkea muuta kuin tyhjä.

Radioton on rauhoittava levy, jonka kannattaa antaa soida ensiksi aivan rauhassa. Se pyytää seisahtumaan, istumaan alas, pohtimaan äänten lähteitä, niiden synnyttämiä kuvia, itse elämää. Kerrassaan upeaa.