Weyes Blood: Titanic Rising

Sub Pop

Mitä löytäisimmekään, jos saisimme jotenkin nostettua Titanicin takaisin aaltojen yläpuolelle? Ja olisiko moisesta yrityksestä ja kamppailusta edes mitään sen kummempaa hyötyä? Yhdysvaltalaisen Weyes Bloodin, eli Natalie Meringin, neljäs studioalbumi on kieltämättä nimetty ovelasti ja inspiroivasti, sillä vajaan kolmevarttisen sisältö herättää yhtä vahvoja tuntemuksia.

Titanic Risingin äänimaailma tuntuu jotenkin hullulla ja hassulla tavalla vedenalaiselta sekä rauhalliselta, eteerisen, orgaanisen ja elektronisen vaihtaessa alati keskinäisiä valtasuhteitaan. Kaikki liikkeet ovat tavallaan kuin viivästyneitä, jokainen kurvi taittuu kiireettömästi kuin pinnan alla. Pop-musiikkiahan tämä on mitä selvimmin, mutta Mering sekoittaa uuden ja vanhan välisiä vesiä taianomaisella otteellaan. Kappaleet ovat periaatteessa ihan simppeleitä pikku poppiksia, mutta beatlesmaiset lisukkeet ja kyky käyttää rikasta mielikuvitusta, tekevät albumista huomattavasti osatekijöitään suuremman kokonaisuuden.

Everyday juhlistaa elon totaalista arvaamattomuutta kuin Queen konsanaan, mutta rajatummalla äänivallilla. Yli kuusiminuuttisena jättinä albumin mittavimmaksi luvuksi kasvava Wild Time nojaa rohkeammin 70-luvun barokkipoppiin, mutta nykyhetken elektronisemmat pohjavirrat pyyhkivät myös näitä koralleja – liike on vain miltei mahdotonta havaita. Suorastaan levottomasti syna-aaltoja luova Movies vaikuttaa aluksi yhteensopimattomien ainesten kolarilta, mutta lämmin lauluääni saa kuin saakin taustan pulputukset tottelemaan itseään. Ja mitä pidempään albumia kuuntelee sitä selvemmin jokainen pala, osa ja hippunen asettuvat paikoilleen.

Upea ja sopivasti unenomainen pop-levy jonka ajattomuus, iäisyys ja sisäinen levollisuus rauhoittavat kuin ikiaikaiset aallot.