The Drums: Brutalism

Anti-

Vuonna 2010 itsensä mukaan nimetyn esikoisalbuminsa julkaissut The Drums oli alkujaan ihka oikea bändi. Sittemmin kaikki muut jäsenet ovat jättäneet ryhmän, joten Brutalism on jo toinen The Drums -albumi jolla kuullaan vain Jonathan Piercen tuottamia ääniä. Miksi siis jatkaa bändin nimellä, miksi ei ryhtyä oikeasti sooloartistiksi? Kahden vuoden takainen Abysmal Thoughts oli vielä kaiken kukkuraksi niin turhan kuuloinen kiekko, että tulevaisuus vaikutti suoraan sanottuna epävarmalta. Niinpä olin lievästi yllättynyt, kun viides albumi, Brutalism, päätyi käsiini. Yllättävää on myös se, kuinka reippaalta, eloisalta ja uudistuneelta The Drums/Pierce kuulostaa viidennellä pitkäsoitollaan.

Ongelmaksi on laskettava edelleen se, kuinka ohueksi, kevyeksi ja ilmavaksi soundi on hoonattu, verrattuna vaikka alku-uran jolkottelevaan kevyt thecureiluun. Toki Kiss it Away voisi olla peräisin miltä tahansa brittien 80-luvun levyltä, mutta Brutalismin ainoa brutaalisuus löytyy otsikosta. Nykyhetken tanssimusiikki-elementtejä mikseriin viskova Pretty Cloud voisi olla rohkea päänavaus, mutta ainakaan vielä tuota reittiä ei rohjeta käyttää riittämiin. Sinkkuraita 626 Bedford Avenue pyrkii myös rohkeasti uudistamaan kasarisoundeja, unohtamatta silti alkupisteitään.

Niin ikään sinkkuna jo aiemmin julkaistu Loner kertoo newordermaisella aralla hanakkuudella, kuinka ikävää on olla yksin ja liikkua kuin luonnostaan pitkin seinänvierustoja. Mutta todellinen yllätys onkin siinä, että terhakkaasti postpunkkaileva poppis saa tukea sähkökitarasta ja mistä lyriikoissa kerrotaankaan? Asiat eivät muutu vaikka muuttaisin nimeäni, joten ehkä on parempi olla vain näin. Viestejä ja viestejä.

Onko tämä nyt omaan asemaan ja tilanteeseen alistumista, vai hetken ainutlaatuisuuden oivaltamista? Kulmat muuttuvat kunkin tulkitsijan mukaan, mutta ainakin Brutalism on laadukkaampaa taustamusiikkia ja eräänlainen lupaus hohtavammasta huomisesta. Ehkä.