Pelko: Sukupuuttoaalto

Omakustanne

Helsinkiläinen rock-yhtye Pelko oli viime vuotisella esikoisalbumillaan melkoisen kovassa vedossa, ehkä liiankin kovassa. Paino jota vastaan ei voi taistella -debyytti kun puskin bändin ’traumarockin’ rajoja alati mittavampien äänivallien huipuille. Biiseissä oli ideoita ja materiaalissa tarttuvuutta, mutta mistään kovinkaan ehyestä kokonaisuudesta oli lopulta turha puhua.

Toisella pitkäsoitollaan Pelko liikkuu jälleen säröisen ja monisyisen kitararockin siimeksessä, mutta enää ei tarvitse pelätä ylisuuria äänivalleja, umpikujaan johtavia säkeistöjä ja hajoavia draaman kaaria: Sukupuutto sitoo viimein yhteen bändin vahvuudet. Sukupuutto on kyllä äänekäs kiekko, mutta kvartetti astuu tukevan askeleen eteenpäin, Tästä yhdeksän raidan joukosta ei löydy ainuttakaan puhdasta hutia, eikä mikään palanen vaikuta päätyneen väärään seuraan.

Vokalisti/basisti Saara Kemppainen ja vokalisti/kitaristi Niilo Tenkanen jakavat työt siten, että Saara asettuu etualalle, kummankin täydentäessä toistaan. Levyn lyhimmäksi numeroksi kirivä Mä hengitän kiilaa jo lähelle kimpaantuneen uuden aallon ja postpunkin varjoja. Toisessa ääripäässä leijailee Sukupuuttoaalto, jonka eteerisissä unelmatarhoissa bändin 90-lukulainen kitararock kutoo vain saman kankaan toista laitaa. Eivätkä nämä numerot sodi lainkaan toisiaan vastaan.

Näit minusta unta viskoo ilmaan häpeilemättömiä pop-koukkuja, mutta mitäpä moisesta, kun lopputulos on Pelkoa itseään, sekä mitä tarttuvinta poprokkailua. Eikä ryhmä kalastele biisin Kent-vivahteita huolimatta mitään helppoa pottia, vaan kipale saa kehittyä omiin, yllättäviinkin suuntiinsa. Niilon laulama Uudestisyntynyt räyhää ja palaa tahollaan kirkkaalla liekillään, mutta muistaa myös pyörähdellä oman melodiansa ympärillä.

Lähes kaikki on jo asettunut paikalleen, eikä mikään osa-alue ylitä toista negatiivisella tavalla. Kappalemateriaali on tasaisen vahvaa, riittävän yllätyksellistä ja eloisaa, bändin tyylin tiivistyessä persoonallisemmaksi.