Ville-Veikko Liekkinen: Eteenpäin

Omakustanne

Ville-Veikko Liekkinen tekee kotistudiossaan musiikkia mies & kitara -pohjalta, eli kyseessä on trubaduuri, jonka mielimaisemaa taitavat olla Nick Caven murhaballadit. Eteenpäin-albumilla popfolkahtavat kappaleet ovat päällekkäisäänitysten ansiosta periaatteessa vähäeleisen bändin esittämiä, mutta ne ovat helposti riisuttavissa vähistä lisukkeistaan.

Eteenpäin on kuuleman mukaan syntynyt yön tunteina, ja pimeys on myös kuultavissa näissä synkissä tarinoissa. Liekkinen päätyy usein kuoleman äärelle, negatiivisuuden ja kylmyyden huokuessa sinänsä heleästi soivien teosten saumoista. Mistä Arvoitus oikein kertoo? Aukene summaa sekin jotain hajoavan mielen luomista harhoista, joissa toden ja kuvitelman rajat sumentuvat pahaenteisesti loppua kohden.

Joki, Ratapiha ja Piilota pois kertovat kaikki syyllisyydestä, hirveistä teoista ja aikeista, jotka eivät kestä päivänvaloa. Eikä asiaa helpota se, että vuosia myöhemmin yritetään pyytää armoa ja selitellä niitä hetkiä, jotka sumensivat mielen ja moraalin. Jotain kauheaa on tapahtunut, jotain joka on enemmän ja vähemmän sukua Twin Peaksin mustalle killalle, Todd Solonzin inhorealistisille elokuville. Tai jollekin vielä pahemmalle.

Eteenpäin saattaa olla askel eteenpäin Liekkiselle, mutta kokonaisuutena albumi on tarpeettoman synkkä tekstiensä osalta, sillä nyt aurinko ei pilkota oikein mistään kulmasta pitkään. Tai ainakaan itse en ole siinä määrin suomalaisugrilainen, että ’kukkaset nauraneet ei’ -meininki jaksaisi enää innostaa aivan albumimitassa.