Gary Hoey: Neon Highway Blues

Mascot/ADA

Yhdysvaltalainen kitaristi/biisintekijä Gary Hoey julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1991, eli levytysuraa on takana kohta kokonaiset kolme vuosikymmentä. Hoeyn 21. albumi ei niinkään hardrokkaile, kuten monet aiemmat, vaan nyt rattia on käännetty bluesin öisempään suuntaan. Noin paperilla nyt ainakin.

Instrumentaaliraidat ja lauletut siivut vuorottelevat toisiaan, mutta jokaista numeroa yhdistää ’kitara edellä’ -mentaliteetti. Tiluttelua, jammailua ja vääntelyä pursuaakin muutaman raidan raoista jo sen verran, että vähempikin nokittelu olisi omasta puolestani riittänyt. Hoey yrittää pysyä sitkeästi kiinni bluesin laidassa, mutta valkoisen miehen käsissä meno karkaa hard blues rockiksi, jossa neonväriset yöbaanat hehkuvat kovin kasarimaisissa valoissa.

Muhevasti junnaava I Felt Alive livistää jo rokkaavamman Led Zeppelinin puolelle, eikä tämä loikka jää suinkaan ainoaksi alallaan, sillä myös Your Kind of Love voisi hyvinkin olla zeppeliinien käsialaa. Koko albumia leimaakin tämä sama ristiriita: kovin koitetaan olla bluesia, mutta rahkeet eivät oikein riitä, eikö lopulta mielenkiintokaan.

Kitara siis vaikeroi, samoin usein se kovia kokenut mies, jolta rakkaus tuntuu karkaavan – tai sitten lempi ei ole minkään arvoista. Blues on sydämessä etenkin, kun Hoeyn poika Ian Hoey pääsee soittelemaan Don’t Come Crying valittelulla, mutta en edelleenkään löydä tästä touhusta sitä syvintä sielua. Keskitien bluesrockia ilman sen kummempia hienouksia, jos nyt ne räikeät puutteet ja viatkin loistavat poissaolollaan.