Gary Hoey: Neon Highway Blues

Mascot/ADA

Yhdysvaltalainen kitaristi/biisintekij� Gary Hoey julkaisi ensimm�isen sooloalbuminsa vuonna 1991, eli levytysuraa on takana kohta kokonaiset kolme vuosikymment�. Hoeyn 21. albumi ei niink��n hardrokkaile, kuten monet aiemmat, vaan nyt rattia on k��nnetty bluesin �isemp��n suuntaan. Noin paperilla nyt ainakin.

Instrumentaaliraidat ja lauletut siivut vuorottelevat toisiaan, mutta jokaista numeroa yhdist�� �kitara edell� -mentaliteetti. Tiluttelua, jammailua ja v��ntely� pursuaakin muutaman raidan raoista jo sen verran, ett� v�hempikin nokittelu olisi omasta puolestani riitt�nyt. Hoey yritt�� pysy� sitke�sti kiinni bluesin laidassa, mutta valkoisen miehen k�siss� meno karkaa hard blues rockiksi, jossa neonv�riset y�baanat hehkuvat kovin kasarimaisissa valoissa.

Muhevasti junnaava I Felt Alive livist�� jo rokkaavamman Led Zeppelinin puolelle, eik� t�m� loikka j�� suinkaan ainoaksi alallaan, sill� my�s Your Kind of Love voisi hyvinkin olla zeppeliinien k�sialaa. Koko albumia leimaakin t�m� sama ristiriita: kovin koitetaan olla bluesia, mutta rahkeet eiv�t oikein riit�, eik� lopulta mielenkiintokaan.

Kitara siis vaikeroi, samoin usein se kovia kokenut mies, jolta rakkaus tuntuu karkaavan � tai sitten lempi ei ole mink��n arvoista. Blues on syd�mess� etenkin, kun Hoeyn poika Ian Hoey p��see soittelemaan Don�t Come Crying valittelulla, mutta en edelleenk��n l�yd� t�st� touhusta sit� syvint� sielua. Keskitien bluesrockia ilman sen kummempia hienouksia, jos nyt ne r�ike�t puutteet ja viatkin loistavat poissaolollaan.