Temple Balls: Untamed

Ranka Kustannus

Voiko tymäkkää kasarihardrokkia soittavaa bändiä heitellä isoilla kivillä, kun biisiin on saatu upotettua modulaatio, mitä tarttuvin kertosäe, sekä naiiviuden puolelle kallistuva rakkaustarina? Sortumatta sen filosofisemmaksi totean, että omasta puolestani musiikin tehtävä on pohjimmiltaan aiheuttaa tunnereaktioita – iloa, kaihoa, intoa, voimaantumista, suruakin. Untamed on 10 raidan ja noin 37 minuutin mittainen annos näitä kaikkia, peruslinjan asettuessa vahvasti sinne positiiviselle puolelle

Levy käynnistyy John F. Kennedyn legendaarisella puheella kuuhun matkaamisesta, jonka jälkeen Temple Balls käynnistää tähteinvälisen rakettinsa, eivätkä normaalin rockin painovoiman verkot yllä tämän jälkeen miehistöön. Infinity on täydellinen starttipala, jolla yhtye esittelee kaikki tärkeimmät valttinsa. Tuolla on isoa kertosäettä taustahoilauksineen, melodisuus pursuaa actionrockmetallin joka saumasta ja valtaisaa kertsiä rytmittävät nopeat säkeistöt, sekä (oletettavasti) NASAn arkistoäänien pätkät.

Kiekkoa ennakoineet Kill the Voice ja Distorted Emotions -sinkut on sijoitettu heti alkurytinän jatkoksi, eikä sinkuroiden tuplaiskusta lopu ainakaan potku. Isosti soiva Pauline junttaa puolestaan nimeään kuulijan tajuntaa toistuvasti, kirskuvan kitarasoolon kiilatessa vain hetkeksi ”Pauline!”-huutojen väliin. Onhan tämä härskin klisheistä, mutta kun se toimii, se toimii – ja lujaa.

Kaikki tämä myllytys on sen verran huimaa, että satunnainen kuulija jää helposti kaipaamaan pientä hengähdystaukoa, mutta moista ei temppelin boltseilta heru. Korkeaoktaaninen rypistelyraita seuraa toinen toistaan, Leap of Faithin eeppisen kromimetalloinnin ja Seven Seas of Wonderin bonjovioinnin käydessä jo lähes härskiksi. Bändi osaa suoltaa tarttuvaa materiaalia, mutta kokonaisuutena Untamed on villi, kesytön ja pidemmän päälle hiukan raskaskin kuunneltava. Tai sitten olen vain liian vanha bailaamaan 24/7, mutta sinkkubändinä Temple Balls on timanttiluokkaa.