Lucidity: Oceanum

Inverse Records

Melodista ja lyijynraskasta post metalia soittava Lucidity antoi jo myrskyvaroituksen viime vuoden lopulla ilmestyneellä Surface-sinkulla. Jylhän raskas ja brutaalin kaunis möhkäle teki selvää pesäeroa vuoden 2015 The Oblivion Circle -pitkäsoittoon, eikä loppuosakaan tuoreesta Oceanumista ole varsinaisesti mitään heppoista kamaa.

Siinä missä esikoisalbumin yhteydessä tuli vilauteltua ahkerasti death metal -korttia, on Lucidity vuosimallia 2019 selvemmin doomin puolelle kallistuva metalliorkesteri. Biisit luovat verkkaisesti omia sisäisiä avaruuksiaan, joissa sitten koetaan toinen toistaan mittavampia ääniräjähdyksiä. Hiljaa-kovaa-hiljaa -konsepti on tietysti tuttu jo lukemattomista yhteyksistä, mutta kun Scotaman vasara iskeytyy kahden ja puolen minuutin kohdilla alasimeen, on vaikea olla lentämättä vasten takaseinää. Toisaalta kanssasiskojaan heleämpi ja hauraampi Just a Name uskalletaan pitää (Lucidityn mittapuulla) riittävän ilmavana ja pienenä, vaikka viimeiset kaksi minuuttia kuljetaankin kevyen postrockin sektorilla.

Jo em. sinkkubiisi saa kunnian toimia levyn avaajana, ja kipale tekeekin työnsä kunnialla. Yhtä merkittävä pylväs on puolivälin jälkeen kuultava The Hope in Severance, jonka raskaassa metalloinnissa bändi ottaa rohkeasti Anathema-tyyppisiä proge-elementtejä mukaan, menettämättä silti musiikkinsa alkuvoimaa. Ja jos voimasta on pulaa, kannattaa tutustua alkukantaisen metallin lähteisiin At the End of the Black Riverin vuonoseikkailussa.

Lucidity on selvästi löytänyt oman voimapaikkansa, eikä edes albumin laveahko tyylikirjo metallin eri alalajien viidakossa tuota ongelmia. Päinvastoin, ottaessaan sopivia paloja progen, deathin ja jopa blackin puolelta, kasvaa ryhmän doomahtava, moderni ilmaisu yllättäviin ja ilahduttaviin suuntiin.