Delicate Steve: Till I Burn Up

Anti

Delicate Steven, eli Steve Marionin, vuosikymmen on ollut kiivaasti nousujohdanteinen. Tammikuussa 2011 ilmestynyt esikoisalbumi Wondervisions syntyi vielä miehen makuuhuoneessa, eikä teknologiaa ole tarvittu juuri tuota enempää, kun julkaisuputki on kasvanut vuosien saatossa.

Delicate Steve on kitaristi instrumentaalirockin jumalten armosta, eikä mies ole lähtenyt luomaan nahkaansa sen kummemmin uudelleen. Niinpä myös herran viides studioalbumi, ja samalla jo kolmas Anti-yhtiölle, on alusta loppuun saakka tuttua instrumentaalihardrockailua. Synilla luodut äänimaisemat kattavat kaiken muun, eikä rytmipuolellakaan taideta kuulla akustisia instrumentteja ainakaan käsittelemättöminä. Sähkökitaroita sen sijaan soitetaan runsaasti ja niiden ääniä muokataan runsain mitoin – toisinaan nuo monimuotoiset äänet muistuttavat jopa laulua ja puhetta, toisinaan niillä simuloidaan muita soittimia.

Siinä missä useimmat kitaristit keskittyvät sooloillaan vinguttamaan, tiluttamaan ja kikkailemaan koko rahan edestä, ymmärtää Delicate Steve huomattavasti enemmän tunnelmoinnin päälle. Useammassa kappaleessa kitara on jopa sysätty sivurooliin, sillä esimerkiksi We Ride on Black Wings ja tarpeettoman lyhyeksi jäävä Purple Boy ovat synalla ja efekteillä koristeltuja hitaampia numeroita, joissa kitara enemmänkin säestää synteettisiä tähtiä. Siivut ovatkin läheisempää sukua saksalaisten 70-luvun syntetisaattoriyhtyeiden kuin amerikkalaisten hard rokkareiden kanssa, vaikka kuusikielistä kuullaan jokaisella raidalla jossain muodossa.

Till I Burn Up on viehättävän leppoisa albumi, jonka ainoa ongelma on oikeastaan sen tavaton helppous. Musiikki kun solahtaa luonnostaan taustalle, eikä syna-kitara raidoista löydy oikein teräviä tarttumapintoja.