Joose Keskitalo: En lähde surussa

Nuori tyttö kyseli: "Et kai enää laula kuolemasta? Kai lopetat ei-toivotut laulut?" Tuo Jarkko Martikaisen kappaleessa esitetty kysymys tuskin hetkauttaa Joose Keskitaloa(kaan) edes kulmakarvojen kurtistamiseen asti. Kuolemasta raamatullisessa kontekstissa jokaisella studioalbumillaan laulanut trubaduuri tuntuu yhdeksännellä pitkäsoitollaan palaavan aiheeseen koko levyn pituudelta.

Keskitalo on kuuntelijoiden suosikki, mutta ei siinä merkityksessä kuin termi yleensä ymmärretään. Hänen musiikkiaan pitää todella kuunnella ja ajatuksella, jotta taiteilijan persoonalliset ja kiehtovat maailmat avautuvat. Kuolema tarjoaa Keskitalon albumeilla muistutuksen elämästä. Se on raadollisuudessaan lohdullinen tapahtuma, jolla ei jäädä mässäilemään tai larppaamaan. Kertojaääni on lakoninen, toisinaan itsekin kuollut (Luistelen kirkasta selkää).

Dogmaattisen kristinuskon moraaliset synnin ja kärsimyksen käsitteet lentelevät pitkin Keskitalon tarinoita, mutta kerronta on toteavaa silloinkin kun “odotetaan runoruhtinasta”, joka on oleva kaiken vapauttaa. Keskitalon yleisö ei ole keskimäärin kovinkaan hartaan uskonnollista, mutta eipä artistin rujoissa rikos- ja kuolintarinoissakaan uskontoa nähdä ylentävänä tekijänä. Tämä on kiinnostava seikka, joka vie musiikin kauas gospelista.

Vaikka Keskitalon tapauksessa onkin kyse lähinnä draaman käsikirjoitukseen valitusta linjasta, myös tilastot tarjoavat pontta tälle näkökulmalle. Yhdysvaltain vankiloiden tilastot eivät varsinaisesti mairittele kristinuskoa elämän oppien antajana. Ateistien suhdeluku koko väestöstä on tilastosta riippuen 7-31-kertainen verrattuna vankiloissa oleviin ateisteihin. Kristinuskolla sama suhdeluku on noin 1,3 eli vangeissa on kristittyjä vain hiukan vähemmän suhteessa koko väestön osuuteen.

Kun uskonto ei tule silmille (tai korville), se on kuulijalle helpompi sulattaa ja keskittyä olennaiseen. Ja olennaista on, että toinen The Mystic Revelation of Teppo Repo -bändin kanssa levytetty albumi on vielä parempi kuin mainio sisarlevynsä Julius Caesarin anatomia. Yhtye tuo Keskitalon tarinoihin muskeleita silloin kun niitä kaivataan, mutta 1960-luvun minimalistiset folk-dylanismit ja Leonard Cohenin 1960-1970-luvun riisutun ilmaisun mystinen aura leijailevat pitkin albumia. Erityismaininnan ansaitsevat kuitenkin tälläkin kertaa multi-instrumentalisti Otto Eskelisen alttosaksofoni, bassoklarinetti ja huilut.

En lähde surussa on takuulla yksi vuoden parhaista albumeista.