Joose Keskitalo: En l�hde surussa

Nuori tytt� kyseli: "Et kai en�� laula kuolemasta? Kai lopetat ei-toivotut laulut?" Tuo Jarkko Martikaisen kappaleessa esitetty kysymys tuskin hetkauttaa Joose Keskitaloa(kaan) edes kulmakarvojen kurtistamiseen asti. Kuolemasta raamatullisessa kontekstissa jokaisella studioalbumillaan laulanut trubaduuri tuntuu yhdeks�nnell� pitk�soitollaan palaavan aiheeseen koko levyn pituudelta.

Keskitalo on kuuntelijoiden suosikki, mutta ei siin� merkityksess� kuin termi yleens� ymm�rret��n. H�nen musiikkiaan pit�� todella kuunnella ja ajatuksella, jotta taiteilijan persoonalliset ja kiehtovat maailmat avautuvat. Kuolema tarjoaa Keskitalon albumeilla muistutuksen el�m�st�. Se on raadollisuudessaan lohdullinen tapahtuma, jolla ei j��d� m�ss�ilem��n tai larppaamaan. Kertoja��ni on lakoninen, toisinaan itsekin kuollut (Luistelen kirkasta selk��).

Dogmaattisen kristinuskon moraaliset synnin ja k�rsimyksen k�sitteet lentelev�t pitkin Keskitalon tarinoita, mutta kerronta on toteavaa silloinkin kun �odotetaan runoruhtinasta�, joka on oleva kaiken vapauttaa. Keskitalon yleis� ei ole keskim��rin kovinkaan hartaan uskonnollista, mutta eip� artistin rujoissa rikos- ja kuolintarinoissakaan uskontoa n�hd� ylent�v�n� tekij�n�. T�m� on kiinnostava seikka, joka vie musiikin kauas gospelista.

Vaikka Keskitalon tapauksessa onkin kyse l�hinn� draaman k�sikirjoitukseen valitusta linjasta, my�s tilastot tarjoavat pontta t�lle n�k�kulmalle. Yhdysvaltain vankiloiden tilastot eiv�t varsinaisesti mairittele kristinuskoa el�m�n oppien antajana. Ateistien suhdeluku koko v�est�st� on tilastosta riippuen 7-31-kertainen verrattuna vankiloissa oleviin ateisteihin. Kristinuskolla sama suhdeluku on noin 1,3 eli vangeissa on kristittyj� vain hiukan v�hemm�n suhteessa koko v�est�n osuuteen.

Kun uskonto ei tule silmille (tai korville), se on kuulijalle helpompi sulattaa ja keskitty� olennaiseen. Ja olennaista on, ett� toinen The Mystic Revelation of Teppo Repo -b�ndin kanssa levytetty albumi on viel� parempi kuin mainio sisarlevyns� Julius Caesarin anatomia. Yhtye tuo Keskitalon tarinoihin muskeleita silloin kun niit� kaivataan, mutta 1960-luvun minimalistiset folk-dylanismit ja Leonard Cohenin 1960-1970-luvun riisutun ilmaisun mystinen aura leijailevat pitkin albumia. Erityismaininnan ansaitsevat kuitenkin t�ll�kin kertaa multi-instrumentalisti Otto Eskelisen alttosaksofoni, bassoklarinetti ja huilut.

En l�hde surussa on takuulla yksi vuoden parhaista albumeista.