POLANSKI: Mosquito

Omakustanne

Ensivaikutelmalle ei voi mitään. Joka kerta kun POLANSKIn toinen pitkäsoitto Mosquito käynnistyy, tuo Deathcrown-avauskappaleen ensirysäys mieleen Alice in Chainsin. Vokalisti/kitaristi Anttoni Pikkarinen kun kuulostaa hyytävällä tavalla edesmenneen Layne Staleyn ja hänen tilalleen astuneen William DuVallin sekoitukselta. Laulutyyli, soundi ja jopa kitarointi: kaikki ainesosat viittaavat Seattlen suureen ja mahtavaan grunge-jättiin. Mutta, ja tämä on iso mutta, POLANSKI kuulostaa todella hyvälle Alice in Chainsille.

Voiko yksi bändi omia kokonaisen soundin itselleen? Ja jos muka voi, niin mitä kaikille Black Sabbathin, Rainbow’n ja Radioheadin seuraajille pitäisi tehdä? Missä edes olisimme, mikäli lukemattomat muut eivät olisi lähteneet kulkemaan aikoinaan The Beatlesin ja The Rolling Stonesin viitoittamalla tiellä? Ehkä annan tuon ’muna ja kana’ -pohdinnan olla, ja keskityn itse asiaan – eli musiikkiin.

Siinä missä POLANSKIn reilun neljän vuoden takainen Between This and Hate -albumi vakuutti jo tuhdeilla soundeillaan, on Mosquito selvä askel eteenpäin itse kappalemateriaalin saralla. Rauhallisempi Through nostaa tunteet pintaan, eikä em. Deathcrown kärsi vertailussa edes seattlelaisten tekeleisiin. Bändin iskuissa on painoa ja voimaa, mutta se ei likistä kuulijoitaan alleen vaan enemmänkin rutistaa sylissään. Todella kovaa.

Mosquiton terävimmät pistot syntyvät kuitenkin silloin kun sokat kiskotaan irti ja jalka nostetaan jarrulta. Kolmantena kuultava New School rymistelee kuin ei koskaan aiemmin ja ohituskaistalle niin ikään päätynyt Minor Heart saa veden kohisemaan purren kokassa komeasti, kun kiivas, raskas ja silti riittävän ilmava vetäisy löytää maalitaulun keskisektorin.

Eteenpäin on menty monella saralla, mutta Mosquiton tasapainoisuus on edistysaskeleista mittavin. Miksauksesta ja masteroinnista vastannut Hiili Hiilesmaa on tehnyt jälleen kerran ensiluokkaista työtä, ja kiekosta on luvassa jopa vinyylipainos – eli nyt vain kipin kapin grunge-tartuntaa hankkimaan.