Julkaistu: 28.11.2003
Arvostelija: Mika Roth
Scarlet
80-luvun lopulla perustettu tanskalainen thrash-poppoo Invocator vietti ”musiikillisista erimielisyyksistä” johtuvaa hiljaiseloa vuodet 1995-2001. Pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen bändin keulahahmo, kitaristi-laulaja Jacob Hansen ryhtyi kasaamaan uutta biisimateriaalia mielessään Invocatorin henkiinherättäminen. Kynäilyvaiheessa apua tarjonnut Flemming C. Lund (ex-Autumn Leaves) täytti nopeasti toisen kitaristin tontin ja väliaikaiseksi rumpaliksi hankittiin Brian Rasmussen Mnemicista. Tällä kokoonpanolla nauhoitettu Demo 2002 toi tullessaan levytys-sopimuksen Scarlet Recordsin kanssa, ja studiosessioiden alkaessa rumpupallille asettui Jakob Gundel. Basson varteen löytyikin sitten ihan alkuperäisjäsen kun Carsten Mikkelsen liittyi monien vuosien jälkeen takaisin ryhmään. ”Uusi” Invocator oli näin syntynyt.
Nyt julkaistu pitkäsoitto on yhtyeen neljäs, ja ensimmäinen sitten vuoden 1995 Dying To Live –lätyn. Soundia on luonnollisesti päivitetty noista ajoista, mutta punaisena lankana on yhä perinteinen thrash metal rosoisen melodisesti, ja paikoin jopa progressiivisen teknisesti soitettuna. Bändi on yllättävän hyvin onnistunut yhdistämään vanhan koulukunnan tyylittelevätkin elementit huomattavasti räkäisempään ilmaisuun, jota viime vuosina lähinnä ruotsalaiset bändit ovat käyttäneet. Tuloksena on syntynyt levyllinen metallia joka kuulostaa samanaikaisesti tuoreelta tavaralta ja ”vanhaa thrashilta”, olematta kuitenkaan puhtaasti kumpaakaan näistä.
Sävellykset nojaavat runsaisiin sovituksellisiin koukkuihin, joita on tarvittaessa osattu myös hieman säästellä. Biisit kestävät useimmiten päälle viisi minuuttia, mutta reippaan vauhdin ja vaihtelun ansiosta puutumista ei juuri esiinny. Hansenin vokalisointi on englanninkielistä, perinteisempään melodiseen heavy-laulantaan nojaavaa, eikä mies suostu korisemaan pätkääkään. Toisaalta lauluäänen ollessa näinkin vahva ei tehokeinoja välttämättä tarvita – ja osaahan mies karjuakin vakuuttavasti. Harvat ja sitäkin maistuvammat kitarasoolot esittelevät väläyksittäin kuusikielisen soittajien runsaita taitoja, sortumatta kuitenkaan mihinkään yli-tekniseen tilutteluun. Biisien kuninkaita ovat – tietenkin – riffit, joilla kappaleita sitten onkin siunattu oikein kunnolla.
Vaikka vauhti on hetkittäin melkoista ei tässä mistään syvä-junttauksesta puhuta, rankkuus-asteella liikutaankin lähempänä Dream Theateria, kuin esim Bay Arean mäiske orkestereita. Mitään ehdottomia huippuhetkiä levy ei tarjoa, mutta hoitaa perusmöyhennyksen luotettavasti. Hyvää modernia ’rässittelyähän’ tämä kaiken kaikkiaan on, joten jos alan metalli on mieleen niin siitä vaan tutustumaan tanskalaiseen taontatyöhön.
