Bob Mould: Sunshine Rock

Merge

Bob Mouldin julkaisutahtia ei voi kuin ihailla. Ensi vuonna kuusikymppisiään viettävä rock-veteraani starttasi uransa 70-luvun lopussa, mutta niin vain Sunshine Rock on jo Mouldin neljäs pitkäsoitto kuluvalla vuosikymmenellä. Eikä uurastus räväkän kitararockin parissa ole ollut suinkaan laskusuhdanteista, sillä kahdella viimeisellä albumillaan herra on saavuttanut suosiota Britannian listoilla ja Yhdysvalloissakin listasijoitukset ovat kohoamaan päin.

Mitä uutta Sunshine Rock sitten tuo Mouldin räväkkään tyyliin? Ei oikeastaan yhtään mitään, jos suoraa vastausta haetaan, mutta mies osaa pyörittää niitä harvoja sointuja, melodioiden rosoisia pätkiä ja rouhittuja riffejä edelleen taitavasti. Kolmastoista sooloalbumi on äänitetty pääosin San Franciscossa, Mouldin itsensä tuplatessa tuottajan pallilla, eikä studiossa ole häärinyt hänen itsensä lisäksi kuin rytmiryhmä Jason Narducy (basso) ja Jon Wurster (rummut). Ainoa poikkeus on Prahan TV-orkesterin pienet lisäykset, jotka antavat kiekolle hieman syvyyttä ja väriä.

Kovaa hyvää tulee, ja Mould pitääkin yllä melkoisen kitaravallin, on kyseessä sitten korkeaoktaaninen menopala tai hitaampi ja ’tunnelmallisempi’ numero. Kiekon käynnistävä nimibiisi on puhdasta dynamiittia, vaikka siivu painuukin hieman päälle kolmen minuutin. Mainittakoon tässä yhteydessä, että 12 raidasta vain yksi ylittää vastaavasti kolmen ja puolen minuutin rajapyykin. Ässälyönteihin on laskettava myös hieman myöhemmin melodiallaan koukkua kainaloon tarjoava ja sopivan foofightersmainen Sunny Love Song sekä raskaammin paukkuva Thirty Dozen Roses. Paletin varjoisammalla puolella luodut Sin King ja erityisesti Lost Faith tipauttavat hieman kierroksia, ennen kuin koittaa loppurynnistyksen aika.

Kaikki on siis periaatteessa paikoillaan, mutta Sunshine Rockin kappalemateriaali ei kokonaisuutena yllä mihinkään Beauty & Ruinin tasolle. Ongelmaksi on katsottava myös laulun liiallinen upottaminen kitaroiden sekaan, jos nyt kivenkova triosoitto hyötyykin saadusta tilasta.