Eric Gales: The Bookends

Mascot

Lukemattomissa bluesrock-tulissa karaistu Eric Gales on luotettava kitaristi, jonka soittotyyli ja asenne ovat ihailtavia. Kahden vuoden takaisella Middle of the Road -albumilla Gales tuntui katselevan hieman taakseen ja istahtavan hetkeksi aloilleen ihmettelemään sitä kaikkea ihmeellistä, mitä elämä oli miehelle siihen mennessä antanut. Kuudennellatoista sooloalbumillaan Gales lähtee kuitenkin kulkemaan taas eteenpäin, eikä lainkaan niin arvattaviin suuntiin.

Itsensä Joe Bonamassa on tituleerannut Galesia yhdeksi planeetan parhaista kitaristeista, joka parhaina päivinään saattaa nousta jopa koko joukon ykköseksi. Tällä erää kitaran ihmelapseksikin kutsuttu Gales myös päästää itsensä aivan eri tavalla irti, kuin muutamalla aiemmalla pitkäsoitollaan. Herrahan on toki aina hallinnut kepittämisen salat, mutta ryhtyessään niin joillain raidoilla tiluttelemaan, kikkailemaan ja taituroimaan, ei loppua tahdo tulla. Onkin sitten täysin omasta mausta kiinni, pitääkö tätä jatkuvaa vingutusta vahvistavana tai heikentävänä elementtinä.

Juurevinta bluesrockia kiekolla edustaa videobiisiksikin valittu Whatcha Gon’ Do, jolla hiki pusertuu ilahduttavasti pintaan. Bluesin verkkaisemmin virtaavaa melankoliaa juoksuttaa puolestaan Southpaw Serenade, Doyle Bramhall II:n kanssa vuodatettu blues-luenta, joka kellottaa päälle kahdeksan ja puoli minuuttia. The Beatlesin With a Little Help From My Friends on tietysti jo aikaa sitten puhkisoitettu siivu, mutta Beth Hartin kanssa Gales saa kuin saakin puhallettua tähän vanhaan numeroon uutta eloa. Ovathan kumpikin kärsineet historiassa erilaisista ongelmista ja riippuvuuksista, joten siltä pohjalta kulmaakin löytyy kummasti.

Bookends kokoaa jälleen kerran nipun hienoja blues-kappaleita yksiin kansiin, mutta levy tuntuu silti pieneltä notkahdukselta pitkässä tuotantoketjussa. Aivan kuin Gales keräisi voimiaan ja ostaisi itselleen aikaa tällaisella perussetillä.