The Beatles: Let It Be... Naked

Apple / EMI

Lähdetäänpä siitä, että kaikki vuoden 1970 jälkeen julkaistu Beatles-materiaali Past Masters - kokoelmia lukuunottamatta on suht’ turhaa lämmittelyä tai fanien rahastusta. Vuoden 1995 Free As A Bird - piisiprojektissa liikuttiin jo moraalinkin rajamailla. No, hulluhan ei ole se, joka myy, vaan se toinen.
 Mutta täytyy myöntää, että tätä marraskuussa 2003 julkaistua kuriositeettia jopa odotin. Tämä on nyt sitten bändin upea Let It Be - pitkäsoitto “sellaisena kuin jäsenet itse sen olisivat halunneet”. Alkuperäisversion ongelmathan liittyivät siihen, miten tuottaja Phil Spector rakensi moniraitatekniikan keinoin yhtyeen selän takana amerikkalaistyylistä pauhetta kappaleisiin The Long and Winding Road ja Across the Universe. Kitaroiden ja piano-osioiden päälle dubattiin surutta ätläköitä jousia ja enkelikuoroa, tuloksena se soundi, johon olemme tottuneet, mutta joka kieltämättä on massiivisuudessaan hieno. Eikö?
 Mietityttävin, ehkä hiukan pelottavakin aspekti tuossa piisinäpelöintijupakassa lie kuitenkin se, ettei bändin jäsenillä vielä uransa loppuvaiheessakaan, suurina staroina, näyttänyt olleen 100-prosenttista taiteellista vapautta. Eikö se ole hieman omituistakin... no, virallisen tiedon mukaan The Beatlesia huijattiin, piste.

 Tulin tänään siihen tulokseen, että Let It Be on aution saaren Beatles-levyni. Siinä on yksitoista raitaa, jotka kaikki ovat vähintään hyviä. Tähän on vaikuttanut levyn työstömetodi: pojat suurin piirtein asuivat studiossa, piisejä syntyi roppakaupalla, ja parhaat valkkautuivat levylle saakka. Tätä tapaa on muuten eräskin M.Jackson hyödyntänyt Invincible - levynsä kanssa, kuitenkin vähemmän onnistuneella lopputuloksella.
 Let It Be:llä soittaa, tai paremminkin potkii, rokeille juurilleen osin palannut Beatles, apunaan suvereeni kosketinsoitinvelho Billy Preston. Mahdollinen väsymys tilkittyy loistavalla piisimateriaalilla, jota lienee turha tässä luetteloida. Melodioissa ollaan juuri- ja bluespohjalla, sanoituksissa vuorottelevat tajunnanvirta ja perus-sinäminä-lyriikka. Loputtoman tuntuisiin Beatles vs. Rollarit - väittelyihin kannattaa varata argumentiksi salaperäisen Dig a Ponyn säe: “Roll a Stoney / You Can Imitate Everyone You Know!”
 Ja mitä tulee noihin 8-osaballadeihin eli ns. Imagine-pianokomppisiin kappaleisiin, niin totuus on se, ettei sitä didudidupianismia jaksa kauaa kuunnella, jos ei itse kappale ole tarpeeksi taakia settiä. Ja siitä päästäänkin tämän levyn suurimpaan ansioon, eli sen todistamiseen, että vähän on usein paljon. Nakuversiot toimivat vallan hyvin ilman pauhetta, ja The Long and Winding Roadista paljastuu jopa hieno pianovälisoitto, joka on tätä ennen peittynyt jousien alle. Stemmasta on tullut suuren yleisön korviin melodia: ilmankos kappaleesta vastaava Paul oli erityisen tuohtunut Spectorin ratkaisuista.
 The Long and Winding Roadin ja Across the Universen riisuttuihin versioihin liittyi melkoinen ahaa-elämys. Mielestäni niistä kumpainenkin ennakoi sekä Paul McCartneyn että John Lennonin tulevia soolouria. Olin löytävinäni Roadista Wings-vivahteita (mahd. positiivisessa mielessä) ja Universesta sellaista seesteisyyttä, jota löytyy Lennonin aliarvostetulta 70-luvun tuotannolta. Tähän oli tultu, ja eteenpäin oltiin menevä.
 Yllätyksenä oli, että itse Let It Be on suht entisellään taustakööreineen kaikkineen: vain kitarasoolo on otettu eri otosta.
 Myös kappalejärjestys on alkuperäissuunnitelmien mukainen. Nimiraita viimeisenä, Get Back heti ensimmäisenä. Live-tunnelmaa välittävät bullshit-spiikit on jätetty pois.
 Levyn mukana saa myös 20-minuuttisen cd:n, jossa kuullaan Beatlesin työskentelyä studiossa tammikuussa 1969. Sinänsä mielenkiintoista babblea, ja Abbey Roadin kappaleitakin veivataan.

 Mutta sitten tuomio. Eli kannattaako? Ja jos, niin kuka, kenen, kenelle? Kyllähän raidat kuulostavat pirun hyviltä remasteroituina. Mutta toisaalta kahdeksan kappaletta on ennallaan, tai ainakin niiden mahd. muutokset ovat hyvin minimaalisia. Kolmen alternative-version takia tätä tuskin kannattaa hankkia. Ehkäpä tätä voisi suositella lämpimimmin kitarasoundeista kiinnostuneille, sillä etenkin Across the Universe onnistuu kitaroitse luomaan maailmoja, joita tuottajan ei olisi tarvinnut enää jälkikäteen rukata.

 Sisällöllisesti Let It Be on viiden tähden levy. Julkaisuna tälle alastonversiolle ei kuitenkaan voi antaa kovin korkeaa arvosanaa. Luonnollisesti se ei syrjäytä kanonisoitunutta originaaliversiota, vaan jää hyvin markkinoiduksi fanituotteeksi, jonka oikea paikka olisi itse asiassa syrjäisessä friikkien levykaupassa samassa hyllyssä, jossa ovat myös kätevänä CD-boksina Elviksen “Bossa Nova Baby”:n kaikki 78 ottoa.
 You Didn’t Quite Pass The Audition!

Kommenttien keskiarvo:

Jukka kommentoi 20.07.2007:

Pisteet:

Let It Be:n kappalemateriaalin keskiarvo yltää korkeintaan neljään tähteen (ei viiteen) ja tämä alkuperäinen, 33 vuotta jälkeen versiosta julkaistu paketti on max kolme tähteä.

JET kommentoi 27.05.2008:

Pisteet:

Alkuperäinen Let It Be on kokonaisuutena sellainen "mukava kolmen tähden levy", epätasainen suoritus hajoavalta bändiltä, jonka eteen ei kukaan oikein jaksanut kunnolla työskennellä - paitsi Paul McCartney. Maccan säveltämät Let It Be ja The Long and Winding Road ovatkin levyn ehdotonta parhaimmistoa, niin vuoden 1970 julkaisulla Let It Be:llä kuin sen nakuversiollakin. Let It Be...Naked! ei välttämättä ole "Let It Be sellaisena, miten Beatles olisi sen halunnut", vaikka julkaisua onkin kutakuinkin näillä sanoilla mainostettu. Lennonin näkemys tuottaja-Spectorin työstähän oli suurin piirtein vastakohta McCartneyn meuhkaamiselle: "Phil Spector otti kasan paskaisinta paskaa ja teki siitä jotakin!"

Oli kuuluisan lauluntekijäkaksikon osapuolista oikeassa kumpi tahansa, ei Let It Be...Naked! tee suurta poikkeusta alkuperäiseen Let It Be -levyyn laadullisesti tai edes musiikin ilmeen osalta. Se ei saa muuttamaan käsitystä levyn kappaleista, vaikka niissä toteutuksellisia eroja onkin verrattuna alkuperäisesityksiin. Albumi pysyy tällaisenaankin kolmen tähden perusOK-suorituksena.