Walter Trout: Survivor Blues

Provogue

Blues-kitaristi Walter Trout ei julkaissut viime vuonna musiikkia missään muodossa. Se olikin sitten ensimmäinen moinen kalenteripyöräytys vähään aikaan, joten 2019 käynnistyy räväkästi pitkäsoiton voimin. Blues jos mikä on standardien ja klassikkobiisien kanssa vehtaamista, samojen vanhojen kappaleiden taittuessa yhä uudelleen ja uudelleen eri artistien toimesta. Trout itsekin on huomannut tämän ja näin syntyi ajatus luoda albumillinen cover-biisejä, jotka ovat tavallaan unohtuneet ajan taitoksiin ja ryppyihin.

Mitä siis ovat nämä esiin kaivetut aarteet? Kiekon funkeinta ja menevintä laitaa edustaa Luther Johnsonin alkujaan vetämä Woman Don’t Lie, jossa mustasukkaisuuden tuska kirvoittaa kovia sanoja kertojan suusta. Kuka oli uskoton kenelle ja miksi – siitähän se blues tulee. Päälle kuusi ja puoliminuuttiseksi kasvava Nature’s Disappearing liikkuu myös tummempien blueskaislikoiden seassa, kevyen funk/soul -soundin kaunis toteutus tekee kunniaa Troutin oppi-isälle, John Mayallille. Muistettakoon että Trout kuului kyseisen legendan bändiin nuorena kollina muinoin 80-luvulla.

On yksi asia kerätä toisten alkujaan tekemät biisit ja kopioida ne nuotilleen, jolloin ainoastaan soundit kertovat mahdollisesta tulkitsijasta jotain. Onneksi Troutin lähtökohta tälle kiekolle oli nimenomaan se, että kopioiden kopioiden kopiot ottivat häntä päähän. Kappaleet sovitettiin herran bändille ja viilailua sekä muokkausta tehtiin siellä, missä se tuntui luontevalta ja oman bändin tekotapaan sopivalta. Niinpä esimerkiksi avauksena kuultava Me, My Guitar And The Blues kuulostaa vain Troutilta itseltään ja mehukkaasti bluesia juoksuttava Goin’ Down to the River on vierailevine Robby Kriegereineen kaikkineen puhtaasti albumin linjaan solahtavaa revittelyä.