Klasu: Kaikki maailman reitit

Soit Se Silti

Klasun neljän vuoden takainen esikoisalbumi on osoittautunut sittemmin aikaa kestäväksi kiekoksi, jonka pariin tulee palattua kerran toisensa jälkeen. Viime vuoden lopulla Klasulta ilmestyi jo Juoksemme pois -sinkku, jonka pirteän hyväntuulisessa popissa kaikki tuntui vain olevan kohdillaan, mutta mikä on tilanne uudella pitkäsoitolla?

Kaikki maailman reitit jatkaa päivänpaisteen, rauhan ja miellyttävien hetkien ketjua, jossa voi leijua kuin mitä miellyttävimmässä pumpulissa. Amsterdam soi samaan aikaan tässä päivässä, muisteluiden hetkessä ja hiukan kuulaissa 60-luvun retrosoundeissakin, eri aikakausien limittyessä toisiinsa. Samaa unta lekottelee hetken ohikiitävässä onnessa, simppelin arjen ollessa se paratiisi, jota monet turhaan etsivät maan ääristä saakka.

Luotettavalla kaavalla on syntynyt myös jo edellä mainittu Juoksemme pois, mutta asiat voi sanoa niin kovin monella tavoin, ja Klasu on löytänyt osapuilleen optimaalisen suhteen melodisuuden, heleän kitararockin, tarttuvan popin ja hiuksenhienon melankolian välillä. Siinä missä yhdeksän kymmenestä kotimaisesta artistista antaa melankolialle tarpeettoman suuren painoarvon, osaa Klasu asettaa vaakakupit hieman positiivisempaan asemaan.

Tasapainoisuus onkin se termi, joka kuvaa uutta pitkäsoittoa mitä tarkimmin – otetaan nyt esimerkiksi vaikka toisinaan taivaisiin asti kurottuva 1961, jonka ytimen muodostaa kuitenkin pelkkä mies ja akustinen kitara. Herttainen lisä on myös välisoittona kiekon kahteen osaa jakava Interludi, joka voisi olla mahdollisen vinyyliversion upea A-puolen päätös.