Ylva Haru: Linnut

Soit Se Silti

Jos totta puhutaan en aiemmin tiennyt, missä Tove Janssonin mökkisaari sijaitsi. Tuo saari sattuu olemaan Klovharu, ja sieltä on kotoisin myös Ylva Haru. Folk-artistin taannoinen Elämä kantaa -sinkku osoittautui täyden pistepotin kipaleeksi, joten odotukset Harun debyyttialbumia kohtaan olivat luonnollisesti jo valmiiksi korkeat.

Ja hienostihan tämä 10 raidan ja noin 40 minuutin mittainen matka folkpopin asianmukaisesti riisutuissa maisemissa sujuu. Matias Kiiverin taiten annostellut lap steel ja sähkökitara antavat biiseille ryhtiä ja luonnetta, mutta onhan Linnut kuitenkin sydämeltään mitä akustisin albumi. Isompaa äänimaisemaa tarjotaan mm. Kunnes katsomme ja Yksinkertaista -raidoilla, mutta Haru osaa pysyä erossa ”elokuvamaisesta” laajakangassoundista, joka vaivaa tarpeettoman usein amerikkalaisia kanssasiskoja ja -veljiä.

Folk popin rinnalla kuullaan myös hienoisia hipaisuja bluegrassin herkkyyttä, kun taas esimerkiksi Tietää ei saa ujuttaa hiukan folkrockin rosoakin mukaan. Onneksi äänivallit pysyvät tuollakin saralla kurissa, sillä keskiöön kuuluvat Harun ilmeikäs laulu sekä akustiset kitarat. Ehkä pieni lisäannos huuliharppua ja mahdollisesti edes pieni dobro jossain seassa olisi kuitenkin vahvistanut kokonaisuutta? Nämä nyt ovat näitä ikuisuuskysymyksiä…

Em. sinkkubiisi on kokonaisuuden vahvinta antia, mutta nostetaan nyt esiin myös leppoisasti ja hyväntuulisesti polkeva Lupa onneen ja albumin mykistävän kauniisti avaava Tähän hetkeksi jään. Haru kun on vahvimmillaan tarttuessaan pieneen hetkeen ja venyttäessään sen viehkeän kappaleen kokoiseksi.