Bad ManKeys: Black Bonus

Omakustanne

Kouvolalainen Bad ManKeys julkaisi toisen pitkäsoittonsa jo viime vuoden pimeimpinä hetkinä, mutta mustaa bonusta päästiin tutkimaan Desibeli.netin toimituksessa vasta uuden vuoden puolella. Bändin kahden ja puolen vuoden takainen Case Conflict -esikoiskiekko sai jo kulmakarvat kohoilemaan, mutta osoittautui vielä turhan raakilemaiseksi ja sekavaksikin tapaukseksi.

Kaksi ja puoli vuotta on lyhyt aika – ja ikuisuus. Bad ManKeysin kohdalla kuluneet päivät ovat jalostaneet ja terävöittäneet bändiä melkoisesti. Kakun pohjakerros on edelleen tuhtia rock’n’rollia, mutta kulmia on suoristeltu ja joitain rönsyjä pätkitty surutta. Yhtye onkin nyt mitä selvimmin hard rock -pumppu, joka ei tarvitse proto-punkin rosoa ja meikkibändien kimalletta vahvistamaan omaa soundiaan. Black Bonus iskee pöytään kymmenen raitaa, joista vain yksi ylittää vaivoin neljän minuutin rajapyykin.

Hieman kolmen minuutin päälle painuva keskimitta ja tutuissa tarveaineksissa pitäytyminen ei varsinaisesti toimi ponnahduslautana suureen rock’n’roll yllätykseen, mutta on kiekolla silti hetkensäkin. Niistä yksi on sijoitettu bonukseksi albumin perille, mutta omasta puolestani Limousine and Tambourine – 2018 edition olisi saanut avata koko setin. Ei niitä ykkösluokan, korkeaoktaanisia, groovaavia ja kerrasta otsalohkoon tarttuvia iskuja kuitenkaan keltään löydy loputtomiin.

Kokonaisuuden kannalta vahvin vaihe saavutetaan siellä missä vinyyliversion puolet vaihtuisivat. Burn Down Hollywood naksuttaa sopivan pidäteltyä rokkiaan ja jälkimmäisen posken avaukseksi mitä loistavimmin istuva Love Is a Two Way Street tunnelmoi balladitaivaassaan. Toki hard rock -levyjen slovareita pitäisi lyödä kai jo ihan periaatteestakin, mutta silloin tällöin ne vain toimivat – kuten nyt. Sitä paitsi pelkästään silkan vaihtelunkin nimissä tämä melodinen helmi erottuu edukseen sähäkästä maisemasta. Tuohon kun vielä lisätään hiukan Aerosmithin omenatarhassa varkaissa käynyt Runnin for Freedom, niin johan on biisiputkea kasassa.

Englanninkielinen laulaminen on viime vuosina kokenut eteenpäin vieviä jättiaskeleita, mutta en silti voi kylliksi korostaa vokalisti Tarmon vahvaa ilmaisua ja kykyä puhaltaa sanoihin voimaa. Biisikynä on terävöitymään päin, ryhmän tyyli kristalloituu ja ilmaisukin toimii – nousujohteista siis kaikin puolin.