Belphegor: Lucifer Incestus

Napalm Records

Jos levyn kannessa käärmekieliset alastomat naiset, joista osalla on luonnollisesti nunnan päähine ja toisilla sarvet päässään, ympäröivät kaikkialle luikertelevien käärmeiden kanssa nähtävästi juuri esiinmanattua pimeyden prinssiä, homman nimi lienee aika selvä. Kun levyn nimikin on vielä Lucifer Incestus ja bändin nimeen on onnistuttu liittämään pari väärinpäin olevaa ristiä herännee jo kaikkein hitainkin koppa – synkkääkin synkemmpää blackia tässä siis taotaan, mutta mukaan on napattu toki runsaasti death-vaikutteitakin.

Itävaltalaisen kuolon-nelikon ura on edennyt neljännen studiolevyn paikkeille, mutta meno on yhä yhtä brutaalia kuin alkuaikoina. Levyn alkajaisiksi kuullaan huudahduksia latinaksi (?), höystettynä demonisilla örinöillä ja matka kohti tummimpia maisemia saa alkaa. Nopeusmittarin neula pysyy lähes jatkuvasti kaakossa rumpali Torturerin tarjotessa korkeanopeuksista tykistötultaan. Miestä tukee kitaristikaksikko Helmuth ja Sigurd, joista ensinmainittu on myös pääasiallisessa vastuussa veret seisauttavasta rääkymisestä – joka on vieläpä melko tasokasta. Nelikielisen varresta löytää Barthin, joka ei juuri teknisyydellä hämmästytä mutta hoitaa kyllä puimis-savottansa kunnialla läpi.

Kappalemateriaali on alkumatkasta tuhottoman tasapaksua, ja kun rummutkin tuppaavat kolisemaan ärsyttävästi turhautuminen on tosiasia. Vahvimmillaan bändi on kun vauhti hieman laskee ja norja-tyyppisille melodioille annetaan enemmän tilaa. Neljäntenä soiva Demonic Staccato Erection nousee alkupuolen ehdottomaksi helmeksi, eikä kaksi raitaa myöhemmin kuultava Fukk The Blood Of Christ jää juuri askeltakaan jälkeen. Nyt mukaan otetaan enemmän rosoa ja raskautta riffittelyn ollessa jo todella rouheaa. Samoin vihlova, mutta aivan liian lyhyt kitarasoolo pistää palat paikoilleen. Parilliset raidat jatkavat jyräystään kun kahdeksantena soiva The Sin-hellfucked räjäytetään aalloille. Sovituksellisesti lähestytään jo thrashia norjasoundien kurkistellessa taas pimeydestä Belphegorin synkkään majaan.

Soundillisesti ja tuotannollisesti Belphegor ei juuri kehuja ansaitse, ja kun sävellyksetkin jäävät suurelta osin melko keskinkertaisiksi ei tästä elämää suurempaa kokemusta synny. Alan faneille/fanaatikoille tätä voi suositella, mutta jos mustamessu on uusi juttu kannattaa etsiä tasokkaampia bändejä harrasteen alkajaisiksi – niitä kyllä löytyy aikalailla.