Kuhnafar-I: Dub One

Playground Music Finland

Ensimmäinen reaktioni oli: kuinka ihmeessä dub ja runous voisivat yhdistyä toisiinsa? Se otti levyn pyöräytyksen, toisen, kolmannenkin ja nyt huomaan jo kysyväni: miksi useammat eivät ole keksineet yhdistää dub-musiikkia ja nykyrunoutta toisiinsa?

Kuhnafar-I ei itse asiassa ole ensimmäistä kertaa kyntämässä tätä sarkaa, sillä kuusi vuotta sitten ilmestynyt Dubland esitteli jo runoudella ryyditettyä suomalaiskansallista dubia massoille. Tuon, kuten uudenkin, levyn tekstit ovat runoilija Markku Inton kynästä. Dub One eroaa kuitenkin edeltäjästään siinä mielessä, että tällä erää musiikkia lähdettiin demottamaan runouden vaatimuksista tietoisina. Näin biiseissä on enemmän säkeistöjä ja kertosäkeitä, eivätkä tekstit ole suinkaan suotta saaneet itselleen enemmän elintilaa.

Inton kynä on terävä ja musteen väri on mitä mustinta. Tarinat ovat täynnänsä oivaltavia huomioita, mustaa huumoria, satiiria, ironiaa ja montypythonmaista surrealismia, jossa Kääpiö ja sikaniska voivat tehdä mitä vain, Lääkäri kiiltää koomassa vailla ongelmia ja on aivan luonnollista, että Pesen hampaani varpaillasi. Rytmit risteilevät tietysti halki Jamaikan, joka toimii albumin maantieteellisenä keskitolppana, mutta eivät rytmit suinkaan tuolle saarelle rajoitu.

Onko ihan oikeasti suomalaiseksi laskettavaa dubia olemassa? Siis sellaista musiikkia, jonka ei tarvitse olla loputtomassa kiitollisuudenvelassa juurilleen? Uskallan väittää, että em. Pesen hampaani varpaillasi ja Väsyn ainoaan ystävääni ovat ainakin raitoja, jotka saattoivat syntyä vain suomalaisen vaikutuksen alaisina. Onko tämä sitten Kaurismäki-dubia, Spede-dubia, nakit & muussi -dubia? Ja onko sillä edes mitään väliä, kun kaava toimii ja takamus liikkuu rytmin mukaan?