U. Pasanen Band: Long Long Way

Omakustanne

Kymmenen vuotta sitten esikoisensa julkaissut U. Pasanen Band on omanlaisensa lintu kotimaisen rockin lavealla taivaalla. Bändin genrevapaa rytmimusiikki risteilee sinne ja tänne rockin, popin, bluesin, soulin ja valkoisen miehen funkin poluilla. Suomalainen melankolia ja amerikkalaisen soundi istuvat aina kulloisestakin kappaleesta riippuen enemmän ja vähemmän luontevasti vierekkäin, eikä viejän rooli ole aina selvä.

Long Long Way on silti mitä rennoin ja luontevalta kuulostava albumi, jonka alkupuoli on erityisen hienoa rockin juhlaa. This Is the End huomaa iän vaikutuksen peilissä, eikä paluulle ole enää mahdollisuutta. Elvis-päivät ovat ohi, joten mikä nyt eteen kun tukkakin muuttuu harmaaksi? Kiperää kysymystä pohditaan mainiosti svengaavan kulun nakuttaessa vain lisää metrejä mittariin.

Ryhmän taannoinen Sons and Fathers -sinkku edustaa selvästi kiekon menevämpää laitaa, jonka vastavoimana kahdestatoista raidasta osa on sitä kotoista melankoliassa piehtarointia. Tosin U. Pasanen Band osaa tuoda ikävän pitämiseenkin syviä sävyjä, mistä blues-valio The Bond on jo yksistään mitä upein osoitus.

Kahdentoista raidan mittainen kiekko on materiaaliltaan vahva, mutta jännite kärsii miltei tunnin kokonaismitasta. Asiaa ei auta se, että osa jälkimmäisen puoliskon vedoista jää aavistuksen verran muiden sisarustensa varjoon. Tässä yhteydessä on tosin asiallista nostaa hattua jouhevasti etenevälle Some Just Know -siivulle, sekä juurevasti soivan Supermanin voimille. Useammalla raidalla yhtyettä täydentää kosketinsoittaja, jonka usein melko pienikin panos rikastaa lopputulosta kummasti. Ehkä järjestelystä olisi hyödyllistä tehdä pysyvä?