Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky

Omakustanne

Juha-Matti Rautiainen on tarttunut bassoonsa ja luonut levyllisen ambient-musiikkia, jossa on vahvan elokuvallisia tunnelmia, sekä mitä suorempia viittauksia Brian Enon Ambient-sarjaan. Äänitapettien kuulaus onkin toisinaan jo niin heleää, että itse kappaleet ja niiden rajat tahtovat kadota taustaan, aivan Enon oppien mukaan.

Basso on nyt soitinten kuningas ja tällä erää ainoa levyllä kuultava soitin, mutta varsinaista basson pompottelua Above Me Weeps the Sky ei tarjoa oikeastaan ollenkaan. Ääniä on efektoitu ja käsitelty vahvasti, eivätkä huminat, valaiden hidastettua laulua muistuttavat vaimeat vinkaisut ja Blade Runnerin sateisesta maailmasta muistuttavat melankoliset kaiut juuri kerro alkuperästään. Kiekon kaikki äänet saattaisivat hyvinkin olla peräisin syntetisaattoreista, enkä pystyisi osoittamaan mitään eroa.

Rautiainen on myös mitä selvimmin huolissaan maailman tilasta. Eikä häntä voi moittia tummista aatoksista, sillä maailma tuntuu toisinaan leijailevan kuin ilmapallo kohti kaktuspuistoa, erästä muusikkoa lainaillakseni. Above Me Weeps the Sky -pitkäsoiton yhtenä merkittävänä innoittajana on toiminut natsien keskitysleiriltä selviytynyt Judith Isaacson, mutta albumin raidoista ja tunnelmista voi löytää suoria viittauksia myös maailman nykyiseen tilaan ja esimerkiksi pakolaiskriisiin, sekä sotiin, joita kukaan ei enää halua nähdä.

Vähemmän on Rautiaisen maailmassa enemmän, mutta täältäkin voi löytää yhä eroja, vaikka olemme lähellä musiikiksi tuntemamme taiteenmuodon ulkorajoja. Transmission lähettää säteitään halki avaruuden sangen viehättävällä tavalla ja jokin Darkly the Bleak Clouds Roam -raidan alakuloisuudessa saa herkistymään. Ehkä se on tapa, jolla äänet tuntuvat kuuluvan kuin lasin takaa, tosin voivathan ne olla menneisyyteen viittaavat soundit. Tai näin itse asiat tulkitsin, mutta jokainen kuulija tulee taatusti löytämään omia kuviaan näiden äänten avulla.