Alasin: Harharetket

Omakustanne

Turkulainen Alasin on takonut metallille kalskahtavaa rokkiaan jo vuodesta 2003. Alussa yhtye hiihti Niskalaukauksen perässä, mutta sittemmin meno on muuttunut mutkikkaammaksi ja tätä nykyä verrokeiksi sopisivat Timppaa paremmin esimerkiksi CMX ja Absoluuttinen Nollapiste. Alasin onkin progehtunut, mutta rock edellä tässä edelleen mennään jokaiseen mutkaan – ja niitä mutkia muuten piisaa.

Historiaa siis riittää, mutta julkaisujen puolelle bändi pistä isompaa vaihdetta silmään vasta jokunen vuosi sitten. Vuodesta 2014 lähtien ryhmältä onkin ilmestynyt kolme sinkkua sekä yksi EP, mutta vain kaksi viimeistä sinkkukipaletta ovat päässeet debyyttialbumille. Kysymys ja Ääripäät ovatkin erinomaisia esittelijöitä niin bändin soundiin, tapaan tehdä kappaleita, kuin tarinankerrontaankin, mutta omasta mielestäni se varsinainen pihvi tässä annoksessa löytyy tarttuvampien palojen tuolta puolen.

Levyn sulkeva Harharetket on saatekirjeenkin mukaan koko albumin yhteen solmiva raita, enkä voi kyllin korostaa tämän hiukan 70-luvun Rushiltakin kuulostavan kuusiminuuttisen magneettisuutta. Progehtava rock, suomalaisugrilainen melankolia, sopivalla tavalla ahdistavat soundit, sekä hitaasti päälle jyräävä soitto, joka on samaan aikaan kiivasta.

Avainkohtiin lukeutuu myös mittava Illuusio, jonka metallisessa möyrinnässä ja myyttisiksi äityvissä lyriikoissa Alasin pistää jo hetkittäin oppi-isä CMX:ääkin paremmaksi. Kertosäkeen melodia, purevat riffit ja tekstin pistävät rivit kun saavat mielikuvituksen laukkaamaan kohti horisonttia. Diskopalo pyörii puolestaan kuin dervissi, kertoen kotiseuduiltaan lähteneiden ihmisten ahdistuksesta, aivan kuin Tuomari Nurmio olisi päätynyt edesmenneen Varjon taiteelliseksi johtajaksi.

Vastikään videon tuekseen saanut Kuori on taas albumin suorempaa ja helpommin pureskeltavaa laitaa, jossa matka valtavirran ja formaattiradioiden pariin on nopeasti tarkasteltuna lyhimmillään. Ja silti yhtye kuulostaa näissäkin kohdin ensisijaisesti omalta sopivissa määrin pois paikaltaan muljahtaneelta itseltään, mikä tietää marginaali-leiman pysymistä otsassa. Ja ehkä niin on parempikin, sillä mitäpä ns. valtavirta pystyy enää tätä nykyä tarjoamaan.