Revolutio: Vagrant

Inverse Records

Italialainen Revolutio julistaa esikoispitkäsoittonsa saatteessa soittavansa ”post-apokalyptistä thrash metalia”, jota ryhmä on takonut jo vuodesta 2011 asti. Avainkysymys kuuluneekin: onko italialaisten iskussa riittävästi potkua, jotta deathin katkuisella thrashilla voidaan löytää oma paikka auringossa?

Lähdetään liikkeelle hyvistä uutisista. Vokalisti Maurizio Di Timoteo on mies paikallaan, ja herralta luontuvat niin kalmaiset kärinät, karskit huudot kuin melodisempikin laulu. Eihän heppu ole mikään metallimaailman uusi Ronnie James Dio, mutta olennainen välittyy ja äänessä on riittävästi rosoa sekä luonnetta Vagrantin tarpeisiin. Ykköskitaran varressa tahkoava Luca Barbieri ei ole kenties aivan kaimansa veroinen taiteilija (viittaan tässä renessanssin aikaiseen maalariin), mutta perusrevittely luonnistuu ongelmitta ja riffivarastosta on irronnut muutama huomionarvoinen pikkuaarre.

Tasaisuus on vakaata, kenties jopa uhkaavaa, sillä kuuntelukertojen ropistessa tauluun Vagrantista ei tahdo muodostua pysyvää muistikuvaa. Eeppisimmillään ja rauhallisimmillaan Revolutio liikkuu jossain Queensrÿchen Promised Landin ja Opethin helpommin unohdettavien osasten välimaastossa, mutta verrokkien loistoon italialaiset eivät ainakaan vielä yllä.

Silver Dawn ja rankemmin rouhiva The Oracle toimivat moitteetta, sen sijaan miltei vartin (!) mittainen The Great Silence jättää ikävän maun suuhun. Päätöksenä kuultava mammutti kun on silkkaa tuulen vaimeaa suhinaa ja vielä vaimeampia syna-efektejä. Huh-huijaa. Oliko se vitsi pakko päästää ihan levylle saakka?