Joonas Holmen plus The Lossy Codecs: Sterner Stuff

Fuu Recs.

Monet väittävät näinä päivinä, jälleen kerran, että kitararock olisi kuolemassa. Kuka enää viitsii rämpyttää kuusikielisiä, kun kaiken voi tehdä himassa läppärillä? Kaikessa on tietysti puolensa, mutta itse koin lämpimiä onnen tunteita jo siinä vaiheessa, kun kuuntelin Sterner Stuffin kitaravalleja ensi kertaa.

Joonas Holménin historiasta löytyvät mm. Desibeli.netinkin sivuilta tuttu Das Claudius sekä indie poprockia pikselisemmin ja elektronisemmalla otteella luova Lunar Hippo. The Lossy Codecsin kanssa Holmén on kuitenkin tarttunut sähkökitaraan Pixiesin ja Dinosaur Jr.:n hengessä. Biisit nojaavat eteenpäin, ovat ne sitten raskaampaa vallitusta tai hiljaisempia polkuja kulkevia tarinoita, mutta todellinen taika on siinä, että Holmén onnistuu keräämään kaikki linjat virtaviivaiseksi kokonaisuudeksi.

En voi kuin ihailla sitä voimaa, jolla Acid hyökyy päälle kuin metelöivämpi Smashing Pumpkins jälkigrungen höyryissään. Ronskimpaa äänivallia runsaasti tarjoileva levy ei ole kuitenkaan silkkaa pikataivalta, sillä esimerkiksi siellä täällä leppoisampi Sin on oikeastaan mitä kaunein slovarintapainen. Joissain kohdin napakka kitararock saattaa herätellä mielleyhtymiä myös Fugazin, Jane’s Addictionin ja Butthole Surfersin suuntiin, mutta nämä pienet sillat saattavat olla yhtä hyvin ainoastaan allekirjoittaneen aivoissa syntyneitä, sillä Sterner Stuff on mitä selvimmin oma itsensä.

Tekstien puolesta Sterner Stuff on otsakkeensa mukaisesti normaalia tuhdimpaa settiä. Holmén epäilee usein itseään, tarkoitustaan ja yleisesti ottaen kaiken järkevyyttä tässä maailmassa, jonka perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan pienen yksilön litistäminen ja pahan olon maksimaalinen levitys. Elo onkin surun ja takaiskujen sävyttämä matka kohti viimeistä esirippua, eikä edes sen takana piilevistä asioista ole mitään varmuutta. Toisinaan jouhevasti etenevä musiikki ja depressiivisyyteen taipuvaiset sanat muodostavatkin melkoisia kontrasteja.

Onko mies siis menettänyt täysin toivonsa? Ei nyt sentään, tai niin ainakin tulkitsen albumin sulkevan Outta Dis Worldin viestin ja mm. Solitaryn rivien välistä voi lukea ainakin yhtä paljon kuin itse vihkoon painetuista sanoista.