Anssi Kela: Ääriviivoja

Syyskuu 2009. Anssi Kela julkaisee Aukio-teemalevyn onnettomuuteen joutuvasta kaivosmiehestä. Albumi on ennustuksellinen: Aukio on Kelan uran pahin kaupallinen floppi. Tilannetta pelastamaan suunniteltu kokoelma Singlet 2000–2010 ei nouse top 20:een. Mies irtisanoutuu levy-yhtiöstään, harkitsee uransa lopettamista ja puhuu siitä avoimesti. Tekeillä oleva albumi voi olla viimeinen tilaisuus.

Neljä vuotta myöhemmin Levoton tyttö on vuoden soitetuin kappale ja se siivittää uudistuneen Kelan 1980-lukuisen albumin ja miehen koko uran uuteen nousukiitoon.

Ääriviivoja on Anssi Kelan seitsemäs albumi ja kolmas Aukion jälkeen. Se on sama määrä levyjä kuin ennen Aukiota. Kela löysi energisen ja innokkaan lavaesiintyjän itsestään samoihin aikoihin kuin uusi, räikeämpi ja ironisempi musiikkitohtori-Kela astui valokeilaan 2013. Ääriviivoja on selkeää jatketta tälle kehitykselle: Kela sekoittaa Policen, Van Halenin, Bruce Springsteenin ja oman Nummela-folkinsa samaan koeputkeen. Samaan aikaan levy taistelee saman musiikillisen haasteen kanssa kuin miehen kakkosalbumi Suuria kuvioita (2003).

Ääriviivoja oli nimittäin Kelan visioissa korskea bändilevy. Studiomaailmassa Suomen princeksi hamuava artisti halusi kuitenkin tehdä jälleen lähes kaiken itse. Kielisoittimissa hän on suvereeni ja koskettimetkin luonnistuvat, mutta konerummut tuovat tukkoisuuden tunteen. Siksi levyn parhaissa biiseissä rumpujakkaran takana istuu velipoika Ville.

Kela on vuosien varrella saanut sapiskaa liiankin tyhjentävistä tarinoistaan, mutta tällä kertaa sanomista tullee päinvastoin mitättömistä kertomuksista. Osittain aiheetta. Sillä luovuus on nimenomaan sitä, kun kaksi odottamatonta asiaa yhdistetään. Kuten Kiitos ei -biisin poskettoman yliampuva musiikillinen ilotulitus maailman epäjännittävimmässä tarinassa, jossa varattu mies kieltäytyy seksistä koirapuistossa tapaamansa naisen kanssa. Kun laulu lähtee vieläpä hevostelemaan hard rock -riffilaukalle eikä kaikkien odotusten vastaisesti enää koskaan palaa kertosäkeeseen, on hyvin, hyvin vaikea olla hymyilemättä ja näyttämättä isosti peukkua.

Samaan aikaan toisaalla Kaiken tarkoitus ja Elämä jatkuu ovat yksinkertaisesti tavattoman tylsiä lauluja, joita ilman arvosanaksi herahtaisi yksi tuikkivainen enemmän. Mutta osaa mies yllättää yhä myös musiikillisesti. Uljas päätösraita Lento tekee kunniaa sekä Pekka Pohjolan säveltaiteen melodisemmalle haaralle että Pink Floydille. Laulun kruunaa itse bassokenraalin poika Verneri Pohjola jumalaisen kauniilla trumpetillaan.