Suede: The Blue Hour

Suede lyö tiskiin jo kolmannen studioalbuminsa vuoden 2013 paluun jälkeen. Odotukset ovat kovat: The Blue Hourin edeltäjä Night Thoughts on säilyttänyt tuoreutensa ja kuuluu edelleen bändin kolmen parhaan albumin joukkoon. The Blue Hour vie Night Thoughtsin idean kokonaisteoksesta piirun verran taiteellisempaan suuntaan: kappaleiden loput ovat toisinaan kuin välisoittoja ja peräkkäiset kappaleet soivat episodimaisina.

Merkittävin ero aiempaan on kuitenkin Ed Bullerin puute. Sueden kaikki hyvät ja vielä paremmat albumit tuottanut “kuudes suedelainen” on yhden bändin historiassa merkitykseltään lähes samaa luokkaa kuin George Martin The Beatlesin tuottajana. Mystisyyden ja ilmavuuden glam rockiin yhdistävä Buller-soundi on paitsi Sueden tunnusmerkki myös aarrearkku: niillä Suede-levyillä, joilla musiikki toimii, mutta jotain puuttuu, vastaus löytyy tuottajan nimestä kansilehdessä. Tai tarkemmin, tietyn nimen puutteesta.

The Blue Hourilla on potentiaalia olla poikkeus sääntöön. Tuottaja Alan Moulderin erityisvahvuus on miksaaminen, mutta tuottajana ansioluettelon helmet ovat 1990-luvun alun kenkiintuijotteluindiessä (Swervedriver, Ride), jota voi pitää teatraalisen ja intohimoisen Suede-musiikin antiteesinä. Kuvaavaa onkin, että lähimmäs Sueden tyylikästä brittirockia Moulderin työkansiossa pääsee amerikkalaisen The Killersin Sam’s Town -kakkosalbumin osatuottajuus.

Koska The Blue Hour ei sovi Sam’s Town -tyyppiseksi bileiden tunnelmannostattajaksi, on syytä olettaa että Suede on halunnut juuri Moulderin ja juuri muista syistä. Kysymyksiä tämä silti herättää, sillä Suede osaa kuvata rappioromantiikkaa alleviivaamatta sen tummuutta musiikilllaan - toisin kuin The Blue Hour tekee. Albumilla onkin haluttu matkata uusiin ulottuvuuksiin. Tavoite, jossa se onnistuu vain osittain.

Night Thoughtsilla palaset loksahtivat kohdalleen ja kaikella oli tarkoitus. The Blue Hourin rock-oopperamaisuus tuntuu toisinaan itsetarkoitukselliselta keinolta naamioida laulut palvelemaan jotain suurempaa. Parhaimmillaan uusi lähestyminen on toki keskeinen osa levyn viehätystä. As One on erilaista Suedea jylhimmillään ja Chalk Circles -tunnelmointi ohittamaton osa Cold Hands -glamrockjyräystä. Life Is Golden on hämmästyttävän positiivinen Suede-laulu, joka on ottanut paikkansa keikkojen päätöskappaleena. Varsinaisen keikkasetin loppuhuipennuksena ja albumin uljaana päätöksenä toimiva Flytipping puolestaan huutaa pääsyä elokuvan loppumusiikiksi.

Suede-nokkamies Brett Anderson halusi albumin maisemasta kolkon ja epämiellyttävän, auton alle jääneine raatoineen ja luontoon heitettyine jätteineen. Moulder on ilmeisesti tehnyt työtä käskettyä, mutta kumea soundi rajoittaa varsinkin niitä lauluja, jotka haluaisivat lähteä lentoon - sekä Andersonin ainutlaatuista ääntä. Aika näyttää, mutta juuri tällä hetkellä The Blue Hour tuntuu epäonnistuneelta mestariteokselta.