Johannes Faustus: Astia

Zum Teufel!

Johannes Faustus esiintyi ensi kertaa Desibeli.netin sivuilla reilu viisi vuotta sitten, kun bändin itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi hämmensi allekirjoittaneen totaalisesti outorockillaan. Toinen pitkäsoitto, ytimekkäästi nimetty W, oli luonnollinen jatke avaukselle, kun esikoisen jethrotullmainen progeilu sai lisäpotkua yllättävistäkin pop-elementeistä, Klondiken kultakuumeesta sekä saksalaisen motorikin konemaisesta jauhannasta. Kuinka siis käy Johannes Faustukselta vaikean kolmannen albumin luominen, joko ensimmäiset täytevedot ovat hiipineet nurkkiin ja tummempiin varjoihin?

Ei ongelmia, ei epäilyksiä, eikä mitään epäselvää – bändi on pyöräyttänyt kasaan kolmannen viiden tähden kiekkonsa ketjussa, josta onkin kasvanut melkoinen triptyykki. Johanneksen ilmestykset ovat muuttuneet matkan varrella entistä messiaanisimmiksi, yltyypä mm. avauksena kuultava Tuomiokirkon kellot jopa raamatun vitsausten kertaukseen. Uskonnon, uskomisen, Jumalan ja vanhan vihtahousun värittämät teemat toistuvat mm. Usko, Paimen ja Ilmestys -kappaleissa, kerrontakulman vaihdellessa virkistävällä tavalla.

Astian kappaleet muodostavatkin löyhästi eräänlaisen tarinan, mutta ne ovat myös helposti irrotettavissa kehyksistään, eikä maagisuus silti haalistu. Yhdessä hetkessä ryhmä kuulostaakin western-lavasteissa soittavalta elokuvabändiltä, toisinaan taas lopputulos kuulostaa epäilyttävästi siltä kun Black Sabbath ja Absoluuttinen Nollapiste olisivat kohdanneet toisensa jossain hämyisessä baarissa. Eikä yksikään kappale kuulosta silti miltään muulta kuin Johannes Faustukselta itseltään. Oma soundi, tyyli ja tekeminen ovatkin nyt saavuttaneet pisteen, jossa jo muutaman sekunnin jälkeen kappaleen kuin kappaleen voi tunnistaa tekijöidensä lapseksi. Merkittävää on myös se, ettei yksikään albumi ole suoraan toisen jäljissä kulkeva, vaan kehitys on jatkuvaa niin yksittäisten numeroiden kuin suurempien kokonaisuuksienkin saralla.

Entä kuinka Suuri Matka sitten päättyy? Saako Johannes lopulta rauhansa, vai onko hänet kirottu kulkemaan ikuisuudesta ikuisuuteen? 49 & 61 vie päähenkilön savuiseen bluesin svengiin, joka ei kuristu edes siinä vaiheessa, kun kovasti Robert Johnsonilta vaikuttava mies saapuu tienristeykseen ja tapaa kohtalonsa muokkaajan. Troija kertoo puolestaan folkahtavalla tavallaan siitä tunteiden vedosta, joka sai miehet niin sekaisin, että yhden naisen takia käytiin tuhoisa ja turmeleva sota. Kauneushan ei ole suhteellista, ne sanovat. Siinähän sitä on uusia suuntia, joista seuraavia Johanneksen matkakertomuksia voisi hyvinkin syntyä. Tuleva on silti vain tulevaa, ja nykyhetkessä bändi jatkaa huippukauttaan ainakin tämän albumillisen verran.