Rolling Stones: From the Vault San Jose 99

Live-albumit olivat 1970-luvun ilmiö. Reliikki siltä ajalta kun show ei ollut sekunnilleen aikataulutettu visuaalispainotteinen kaikkien aistien räjäyttäjä, vaan energia, osaaminen ja karisma olivat keskiössä: kaikki asioita, jotka eivät vaadi kuvaa tuekseen. Live-levyillä oli lisäksi funktio palvella sitä valtavaa fanimassaa, jonka kotimaa tai osavaltio kierrettiin kaukaa bändin maailmankiertueen piirrustuksissa. Aihe osuu lähelle, sillä Suomi on toisinaan edelleen paitsioon jäävien maiden listalla, kun artistit ja managerit hahmottelevat kiertuereittejään kartalle.

Esimerkiksi The Who on vieraillut Suomessa vain 1967 ja 2007, joten on selvää että lopullisesti identiteettinsä ja livesoundinsa löytäneen yhtyeen uskomaton Live at Leeds tuli tarpeeseen pohjoisen perukoilla 1970-luvulla ja vuosikymmenet sen jälkeenkin. Puhumattakaan Bruce Springsteenin livejulkaisuista. Hän kun löysi tiensä Suomeen vasta 2000-luvulla.

Nykyään Springsteen tarjoaa monen muun artistin ohella mahdollisuuden tilata keikkojaan kotisivujensa kautta. Jos tällainen keikkataltiointien digitaalinen vallankumous jätetään kuitenkin laskuista, The Rolling Stonesilla lienee maailmanennätys live-albumeiden määrässä. Lähitulevaisuudessa niiden määrä ylittää vuodesta 1964 alkaneen uran studioalbumeiden määrän.

Tästä absurdihorisontista oleellisen kertoo se, että San Jose’ 99 on From the Vault -livealbumisarjan toisen tuotantokauden (!) ensimmäinen julkaisu. Kaiken kaikkiaan siis jo seitsemäs keikka, joka kaivellaan “holveista”. Koska tämäkään ei vielä riitä, kivet vierivät tällä taltioinnilla yli 40 keikan No Security -kiertueella, joka promotoi samannimistä - kuinkas muutenkaan - livelevyä.

Vaan taustoista viis, kädet pystyyn ja hattu päästä: itse julkaisu on tautisen kova. Vuosikymmenet aikaa kestäneiden hittien joukkoon on mahtunut hieman harvinaisempia helmiä (Bitch, Respectable, Some Girls, I Got the Blues) sekä Bridges to Babylon -albumin hienoimmat vedot Out of Control ja Saint of Me. Yhtyeen kielekkeellä horjuva soittotyyli on täysin ainutlaatuinen ja puhallinsektiot, koskettimet sekä taustalaulajat tuovat kaikki jotain omaansa yhteiseen pottiin.

Levyn kyljessä tuleva saman keikan dvd on oman aikansa toteutus vinossa olevine kameroineen: laulujen äkillisten dynamiikkavaihdosten mukana seuraava ADHD-zoomailu menee parodian puolelle. Kuvan kera keikan dramaturgia jakautuu selkeämmin, kun Keith Richardsin parin biisin soolo-osuus sekä erillisellä pikkulavalla soitettu minisetti näkyy omin silmin. Pelkkää cd-versiota kuunnellessa ei myöskään tiennyt, että Mick Jagger soittaa useammassa laulussa kitaraa, ja että upeasti soiva huuliharppu on nimenomaan hänen käsissään. Lavan ainut visuaalinen krumeluuri on pelkkää keikkaa näyttävä videotaulu. Lopun konfettisade menee Spinal Tap -osastolle: nykyään paperi on pilkottu pieneksi silpuksi, mutta viime vuosituhannella se näemmä virtasi isoina paksuina nauhoina jotka takertuivat ja jäivät solmuun yleisön käsiin ja jalkoihin.

Mutta soitto soi - yllättäen ilman Satisfactionia. Tästä saa tyydytystä ilmankin.

Kirjoittaja kuuluu siihen vähemmistöön, joka pitää livetaltiointeja bändien ja artistien osaamisen todellisena mittarina.