Joint Depression: Beyond All Black

Sisamassam

Siitä on jo täydet kaksikymmentä vuotta, kun Joint Depressionin ensimmäinen demo ilmestyi. 00-luvulla ahkerasti urakoinut bändi on tällä vuosikymmenellä ottanut jo hiukan rauhallisemmin, sisarusbändi Foreskin Rollersin viedessä myös osan ajasta, mutta nyt olisi taas pitkäsoitollinen mainiota alakulorockmetallia valmiina. Uusi pitkäsoitto on saanut kylkeensä DVD-julkaisun, kuten neljän vuoden takainen Lowdown-pitkäsoittokin, mutta tässä arviossa keskityn vain ääniin ja jätän kuvavirran arvioinnin toiseen kertaan.

Yhdentoista kappaleen ja noin kolmen vartin mittainen Beyond All Black on monilta osiltaan kuin kiteytymä kaikesta siitä hyvästä ja toimivasta, mitä yhtye on vuosien saatossa tehnyt ja saavuttanut. Vokalisti Maria Liikanen on löytänyt ääneensä huimasti lisää syvyyttä sekä sävyjä, joten neidon liittyminen takaisin bändin vahvuuksiin on mitä loistavin uutinen. Ja kyllä siinä ääntä tarvitaankin, kun Sami Räisänen ja Jari Perttu nostavat toinen toistaan korkeampia kitaravalleja.

Päästyään irti alku-uransa helmasynnistä, eli biisien tarpeettomastakin venyttelystä, Joint Depression on saanut aikaiseksi toimivan albumikokonaisuuden, jolla se vuoroin rutistaa ja rullaa. Rumpali Jani Kuorikoski ja basisti Kimmo Kuoppamaa muodostavat vahvan tukijalkaparin, jolle on helppo rakentaa monimuotoisia, rönsyileviä ja silti rajojensa sisällä pysyviä biisejä. Entisiä proge-juuria selvimmin penkova Into This Void pysyy kurissa, eikä edes folkahtava Golden Moments pomppaa silmille akustisine kitaroineen kaikkineen, vaan ainoastaan täydentää kokonaisuutta. Kaiken yhdistävä oma soundi onkin Joint Depressionin aseista vahvin, jonka avulla bändi pystyy erottumaan edukseen alati koventuvassa kilpailussa.

Mainitaan nyt vielä alkupuolella rymyävä Dosage jonka rauhallinen väliosa yllättää positiivisesti kerran toisensa jälkeen, sekä raskaammilla saappailla raahustava On the Edge of, joka saa aina pysähtymään ja nostaa rimaa vielä viimemetreillä. Kerta toisensa jälkeen. Vuodet ovat jalostaneet ja kehittäneet Joint Depressionin soundia niin, että kymmenen vuotta pöydän tyhjäksi pyyhkineen Into Something New -albumin jälkeen se muistuttaa enää omaa itseään. Neljän vuoden albumiväli on pitkä aika, mutta olympia-mitta kannatti tässä tapauksessa kyllä kestää.